Oli kaunis, leuto talviaamu helmikuun loppupuolella. Pohjoissaksan tammimetsät kimaltelivat keveässä kuurassa. Lähellä Schwerinin rajaa, yksinäisen majatalon tallin edustalla, seisoi reipas, solakka ja hienopiirteinen nuorukainen, yllään yksinkertainen aseenkantajan puku asetellen päitsiä virkun juoksijansa suuhun. Poika oli nuori kreivi Otto, kuningas Valdemarin sisarenpoika, joka oli seurannut Junkker Strangea Böömiin, ja joka tässä valepuvussa uskoi nopeimmin ja varmimmin voivansa viedä kuninkaalliselle enolleen tärkeän viestin. Otto oli pari päivää sitten ratsastanut Pragista yhdessä Absalon Belgin kanssa. Mutta he olivat pian eronneet, ja Absalon Belg, joka arveli vielä tapaavansa Valdemarin Pommerissa, uskoi, että jollei hän tarkasti seuraisi kuninkaan käskyä, saavuttaisi hän varmaankin hänet ensiksi. Kreivi Otto tiesi kyllä Valdemarin vielä olevan Pommerissa, missä hän kreivi Albertin kanssa oli perinpohjin voittanut herttua Ladislaun ja pakottanut hänet alistumaan. Mutta huhuiltiin myöskin kuninkaan jo olevan paluumatkalla, senvuoksi arveli Otto varmimmin tapaavansa hänet muutaman päivän kuluttua Schwerinissä. Hän oli jo heti rajalla huomannut vihamielisen mielialan vallitsevan tanskalaisia vastaan, ja hän tunsi kyllä, miten vaarallista hänen oli ratsastaa yksin tämän maan kautta. Hän puhui sujuvasti saksaa, ääntäen kuitenkin hiukan pehmeästi, sillä hänen äidinkielensä oli hänelle rakkain. Tähän asti hänen oli onnistunut esiintyä uskollisena Saksan valtakunnan alamaisena.
"Mikä on lyhin ratsastustie Schweriniin?" kysyi hän saksin murteella, satulaan hypähtäessään, mutta sekoitti huomaamattaan puheeseensa tanskalaisen sanan.
Lyhyt, pyylevä, latiskanenäinen kapakoitsija, joka seisoi töllistellen avoimessa ovessa, katseli häntä terävästi ja hymyili viekkaasti. "Jos te haluatte seurata maaherran rajavahteja, jotka äsken ratsastivat ladosta", vastasi hän — "niin te ehkä tulette pikemmin Schweriniin kuin haluatte. Sillä, jos en aivan erehdy niin teidän puheestanne ja sinisistä tytönsilmistänne päättäen luulisin teidän äitinne kodin olleen tuolla puolen Ejderin."
"Arveletteko te, etten minä sentähden olisi tervetullut Schweriniin?" kysyi Otto äkkiä ja taivutti jo polveaan kannustaakseen hevostaan.
"Jos on totta niinkuin sanotaan, että Tanskan armeija on pahasti mellastellut Pommerissa, aikoen sieltä tulla vierailulle Schweriniin tänään tai huomenna, niin ei teidän, nuori herrani, tarvitse ratsastaa kuoliaaksi oivallista hevostanne, ehtiäksenne mustan kreivi Henrikin koiranluolaan. Jos te sitävastoin annatte minulle kourallisen pieniä kultarahojanne niin minä toimitan teidät turvallisesti rajan tuolle puolen."
"Ei ainoankaan tanskalaisen tarvitse ostaa turvallisuuttaan Tanskan kuninkaan läänitysmailla!" vastasi Otto ylpeästi. "Kaikessa tapauksessa minä maksan sen mieluummin teräksellä kuin kullalla. Hyvästi!" sen sanottuaan hän kannusti ratsuaan ja kiirehti vieraan ratsumiehen jälestä, jolla oli sama matka kuin hänelläkin.
Isäntä nauroi ivallisesti hänen jälkeensä: "ratsasta vain, typerä nulikka!" murahti hän. "Joudut parhaaseen aikaan. Jos sinun kuninkaasi ja hänen tyhmänrohkea sisarenpoikansa olisivat täällä kahden, niin ettepä taitaisi kovinkaan kauan ylpeillä läänitysherruudellanne."
Vieras ratsumies oli ennättänyt pari sataa askelta edelle, mutta Otto saavutti hänet pian ja kysyi saisiko seurata häntä Schweriniin.
"Saat kernaasti, nuori keikarini", vastasi ratsastaja matalalla, raa'alla äänellä, "jos tahdot nähdä kreivi Henrikin mulauttavan silmää tanskalaisille nulikoille. Jos muuten haluat käydä oikeasta saksalaisesta, niin ota suusi purua täyteen kun puhut meidän hyvästä Schwerinin kaupungistamme."
Ratsastaja, joka antoi hänelle tämän vastauksen, oli jykevä, leveäharteinen ja pitkäpartainen mies, yllään raskaat rauta varustukset; hänellä oli päässään syvään silmille painettu karvainen, villisianpäällä koristettu sotalakki, jonka torahampaat otsan kohdalla kiiluivat kuin sarvet, tehden hänet hurjan ja peloittavan näköiseksi. Hän kantoi selässään hihnaan kiinnitettyä nuolipyssyä ja suurta nuolikonttia, ja hänen vasemmalla lantiollaan riippui pitkä sotamiekka, minkä kohottamiseen urhonvoimat näyttivät olevan tarpeen. Kreivi Otto katseli mahtavaa matkatoveriaan tarkemmin ja huomasi heti olevan viisainta pysytellä sovinnossa, vaikka miehen loukkaava puhuttelu oli saanut hänen verensä kuohahtamaan. "Taidatte miehuudessanne unohtaa, että olette itsekin kerran ollut untuvaleukainen niinkuin minä", vastasi hän niin rauhallisella äänellä kuin suinkin. "Mutta jos te tahdotte odottaa siksi kunnes minä olen toimittanut asiani Schwerinissä, niin minä haluaisin kernaasti otella teidänlaisenne sankarin kanssa."