"Sen hän tekee vain ollessaan suutuksissaan", vastasi sotilas äreästi. "Ole muuten varuillasi, nokkaviisas nulikka, ettet joudu näkemään häntä sellaisena. Kyllähän sekä hänen ihonsa että hiuksensa ovat mustat, sitä ei hänen paras ystävänsäkään voi kieltää; mutta ei ole nainen niin valkoinen, että pelkäisi mustuvansa suudellessaan hänen kiharaista partaansa. Sinä olet kunnon poika, sen kyllä uskon, mutta hyvän sovun ja toveruuden tähden täytyy sinun puhua kunnioituksella Henrik-kreivistä", torui hän. "Hänen laisensa herran edestä juoksee vaikka hiiteen, kun asiat kiristää. Jos hän sanoo minulle: kuule, vanha Kunz! Huomenna saat mennä saalista pyydystämään. Siellä on se ja se vanha kettu, joka kauan on maannut ja kiusannut minua luolassaan, sen sinä savustat minulle ulos sieltä, muuten taitan sinun niskaluusi! — niin silloin minä tiedän, että tosi on kysymyksessä enkä vastustele. Mutta kun minä sitten talutan hänelle tuon ketun korvista, niin silloin minä myöskin voin juoda kokonaisen kuukauden paikallani, kuulematta ainoatakaan pahaa sanaa siitä — ja päälle päätteeksi kreivi Alben vielä maksaa koko kemut. Mitä muuten armolliseen rouva Audaciaan tulee — mutta tuossa Fritz Grönhagen tuo viinin. Nyt ilo alkaa, toverit! Eläköön kreivi Henrik ja hänen kaunis rouvansa! Se, joka ei juo sitä maljaa sydämen pohjasta, on petturi ja joutuu hirsipuuhun."
Nyt alettiin iloisesti ryypiskellä viiniä, ja kun vanha Kunz Punanenä, joksi toverit häntä kutsuivat, oli saanut pahimman janonsa sammutetuksi, niin hän alkoi taas puhua, jatkaen siitä mihin oli lopettanut.
"Mitenkä kreivi Henrik on saanut niin kauniin vaimon", sanoi hän itserakkaasti hymyillen ja siveli partaansa, "kas sitä te nuori herra, ette myöskään voi käsittää. Sitä kaikki ihmiset kyselevät, eikä sitä voi teidänkään paksut aivonne käsittää. — Mutta, minä voin sen kertoa teille! — ehkä minä olen jo ennenkin teille kertonut sen, mutta kyllä teidän kannattaa kuulla se vielä kerran."
"Kreivi saa kiittää sinua siitä; senhän me olemme kuulleet jo sata kertaa!" — keskeytti Fritz hänet. "Jos et sinä olisi kopannut neitoa vanhan markkreivin tornista, — niin — —"
"Pidä suusi kiinni, keltanokka, kun minä puhun! Olenhan minä jo sata kertaa sanonut sinulle, ettet sinä mitään tiedä. Hän ei istunut tornissa — sillä sinne hän minun puolestani olisi saanut jäädä ijäksi istumaan. Ei, lehdossa hän asteli ja kuunteli lintujen laulua, ja silloin minä en päästänyt tuota kaunista saalista livahtamaan herrani käsistä. Jos minä olisin ollut nuori ja sinunlaisesi narri, jonka pari itkettynyttä tytön silmää voi tehdä pehmeäksi kuin vahan, niin minä olisin antanut hänen mennä, mutta minä olin vanha. Minä ajattelin näin: Jos sinä päästät aran kauriin menemään, niin armollinen herra taittaa sinun niskasi; jos hän itkee kahdeksan päivää sulhasensa silmien tähden, niin kyllä hän iloitsee kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin miehensä linnoista ja rikkauksista. Ja katsokaa, enkö minä ennustanut oikein! Kuka on iloisempi kuin meidän Audacia rouvamme? Ja missä vietetään iloisempaa elämää, kuin täällä linnassa? Herroja ja ruhtinaita, kreivejä ja piispoja, rouvia ja prinsessoita täällä vain vilisee, menee ja tulee! Viini vuotaa virtanaan, torvet soivat aamusta iltaan! Mitä te nauratte, irvisuut? Jos kreivi Henrik joskus pistääkin teidät koirankoppiin vettä ja leipää maistelemaan jonkun hyvän sanan vuoksi kun vieraat herrat ovat hänet suututtaneet katsomalla liian lempeästi kreivinnaan, niin olisi toki synti sanoa, ettei elämä täällä linnassa ole hupaista. Flanderin prinsessan täällä ollessa minä en ole ollut yhtään päivää selvänä, eikä edes keisarin linnassa voi olla tämän parempaa oloa."
"Ainakaan pappien mukaan ei prinsessa Berengarian käsi ole kovinkaan pyöreä" — mutisi yksi sotilaista.
"Sitä pyöreämmät ovat hänen käsivartensa!" alkoi vanha Kunz taas puhua. "Ja ne herrat ja komeat ritarit, jotka nyt parveilevat hänen ja meidän kauniin rouvamme ympärillä, siroittelevat meille viikossa enemmän kultaa ja hopeaa kuin me ennen täällä näimme vuosikausiin."
Neljäs sotureista, joka tähän asti äänetönnä, pää kallellaan ja hurskaannäköisenä kaikessa hiljaisuudessa oli nauttinut viinikannusta, rupesi nyt syvästi huokaillen puhumaan. "Niin, niin", sanoi hän, "humua ja touhua, maallista turhaa jaaritusta täällä kyllä kuulee, mutta minä en ole pitkiin aikoihin kuullut täällä linnassa puhuttavan ainoatakaan mieltä ylentävää sanaa vaelluksesta pyhään maahan."
"Joko sinä taas alat huokailla, Hinz lerppahuuli, kun viini alkaa maistua liian makealta?" kysyi Kunz. — "Kyllä me vielä kerkiämme pyhään maahan, pakanoiden vartaisiin pistettäviksi. Jos kreivi Henrik sattuisi tänään tai huomenna joutumaan hurskaalle tuulelleen, mikä helposti voi tapahtua, ja jos saamme niskaamme muitakin piispoja kuin tuon viekkaan Hildesheimerin, niin tuskinpa ehdimme nukkua kohmeloamme selväksi ennenkuin jo saamme käskyn seurata armollista herraamme tuhassa ja säkissä Jerusalemiin syntiemme tähden."
"Ovatko teidän kreivinne niin hurskaita ritareita, että he todellakin ajattelevat retkeä pyhälle maalle?" kysyi Otto osanottavasti "Minä luulin heidän välittävän vain villisian metsästyksestä ja iloisesta elämästä täällä ja jättävän pyhän haudan pakanoiden huomaan."