"Teidän huonot ajatuksenne meidän hurskaasta herrasväestämme johtuvat siitä, että te olette keltanokka, nuori herrani, joka ei tiedä, että nykyään kunnon ritarin täytyy olla hurskaan ja jumalisen jonkin aikaa, vaikka hän muuten eläisikin iloisesti, ja siinä suhteessa ei meidän kreivimme jää muista kristikunnan ritareista jälelle. Viheriän metsästystakkinsa päällä kreivi Henrikillä on aina rukousnauha rubiineista ja smaragdeista, ja se on arvokkaampi kuin koko hänen kreivikuntansa. Hän ei laiminlyö ainoatakaan messua, ja jos me metsästysretkillä joudumme pyhän Hubertin tai pyhän Veitin metsäkappelien läheisyyteen, niin kaikkien on pakko laskeutua hevosen selästä ja polvistua lokaan, vaikka paras riista silloin pääsisi pujahtamaan käsistämme."
"Mutta miksi te aina puhutte vain kreivi Henrikistä?" kysyi Otto. "Eikö kreivi Gunzelin ole vanhin ja hallitseva kreivi?"
"Sitä minä en tiedä", vastasi Kunz, — "mutta sen minä tiedän: jos kreivi Henrik sanoo niin, ei kreivi Gunzelin koskaan sano ei, ja jos kreivi Henrik on vastannut kieltävästi, niin auttaa hyvin vähän vaikka kreivi Gunzelin vastaisi kyllä tuomiopäivään asti. Muuten ei kuulu sinuun eikä minuun, kellä on enemmän sanomista ja kumpaa me tottelemme, kun saamme käskyn pingottaa sinut vääräksi tai heittää sinut koiranluolaan. — Jos sinä olet tullut tänne meitä petkuttamaan ja saamaan meidät puheliaiksi viinikannun ääressä, niin kyllä kohta saat tietää, kuka täällä on herrana. Mutta mikä mies tuo on, joka ratsastaa alas mäkeä linnansillalle. Jos näen oikein, niin on se yksi rajavartijoista — aivan oikein, se on minun oma lihallinen veljeni! Saadaanpas nähdä, sota ei ole kaukana."
Otto nousi nopeasti sotilaiden kanssa ja tunsi linnaa lähenevän ratsastajan samaksi ratsumieheksi, joka tahtoi vaihtaa hevosta hänen kanssaan tiellä. Hän näki hänen linnanportin luona laskeutuvan hevosensa selästä ja taluttavan hevosensa talliin.
"Muureille, pojat!" huusi nyt Kunz tarttuen jousipyssyynsä. "Herrat tulevat! Punaiset töyhdöt näkyvät jo mäen takaa! — Pois tieltä, nulikka!" huusi hän Otolle. — "Kiiruhda toisten poikien luo, äläkä anna meidän armollisen herramme nähdä itseäsi täällä. Rehellisistä kasvoistasi päättäen minä en uskoisi sinun olevan urkkijan ja jätän sen vuoksi hirttämisesi toistaiseksi."
Sotamiehet kiirehtivät vartiopaikoilleen, ja kreivi Otto seurasi viisaasti vanhan Kunzin neuvoa, kiiruhtaen takaisin linnanportille. Siellä seisoi nyt tuo pitkä rajavahti, villisianpää sotalakissaan, nojautuen mukavasti pylvääseen. Otto koetti välttää häntä, mutta ratsumies läheni häntä tuttavallisesti kuin vanha ystävä. "Kiitos viimeisestä, toveri!" murahti hän ja taputti nuorta kreiviä voimakkaasti olkapäähän. "Osaatpa ratsastaa kuin aika mies ja näytätpä käyttävän aika näppärästi pientä voiveistäsi. Kiitos vain, ettet lyönyt nyrkkiäni poikki hihnan asemasta, se olisi tainnut muuten olla sinulle otollisempaa. Mutta ymmärsitkö, mitä minun nuoleni kuiskasi sinun korvaasi tiellä?"
"Jotenkin!" vastasi Otto. "Jos minulla olisi ollut nuolipyssyni mukanani, niin minä olisin vastannut puhutteluunne hipaisematta ainoaakaan karvaa kunnianarvoisesta parrastanne."
"Oletpa sinä aika poika!" vastasi ratsumies. "Enkä minä nuolella kovin pahaa tarkoittanut. Tahdoin vain panna pienen merkin vasempaan korvaasi, että tuntisin sinut toisella kertaa. Mutta kas, tuossa herrat tulevat!"
Välkkyen ilta-auringon valossa uljas joukko ritareita ja ruhtinaallisia herroja ratsasti hitaasti alas mäkeä linnansillalle. Heidän keskellään nähtiin ylhäinen hengellinen herra ja kolme komeapukuista naista. Suuri joukko metsästyspalvelijoita seurasi heitä kuljettaen koiria ja haukkoja vitjoineen ja nauhoineen, ja hevosten selkään oli kuormitettu metsänriistaa ja metsästyskojeita. Heti kun etumainen joukko oli ehtinyt sillan yli avasi pihavouti, kirjava kuin kaalinmato, linnanportin heille, ja ajoi uteliaat katsojat syrjään pitkällä, hopeapäisellä sauvallaan. Valepukuinen kreivi Otto seisoi uljaan rajavartijan vieressä ja katseli iloisena komeata kulkuetta.
Kauniin, ruhtinaallisesti koristetun metsästäjättären vasemmalla puolella ratsasti keskikokoinen, tummanverinen mies, hänellä oli musta parta, käyrä kotkannenä, syvälle painuneet, tummat silmät, jotka katsoivat hiukan karsaasti. Lyhyen liehuvan tulipunaisen viitan alta näkyi kultanapeilla koristettu, viheriä samettinen metsästäjänuttu, ja hopealla kirjaillusta vyöstä riippui leveä metsästysveitsi. Mustakiharaisessa päässään hänellä oli Gardarikesta [Venäjän muinainen nimi. Suom. muist.] tuotu hattu, joka oli koristettu hopeaneuloksilla, kalliilla kivillä sekä kallisarvoisilla töyhdöillä. Hänen leveällä rinnallaan loisti kallis rukousnauha, missä rubinit ja smaragdit kimaltelivat helmien välissä.