"Tuo on varmaankin musta Henrik", sanoi Otto vierustoverilleen. "Onko tuo ylpeä, kaunis rouva, jolla on pyöreä helmihattu ruskeilla palmikoillaan, hänen puolisonsa?"
"Ei toki!" vastasi soturi. "Hän on portugalilainen prinsessa Bengard eli Beringard, tai mikä liekin nimeltään, hän on Flanderin kreivin sisar. Luulenpa hänen myöskin olevan sukua meidän armolliselle herrasväellemme, sillä hän käy usein heidän luonaan. Kyllä hän onkin komea nainen — kaunis kuin kuolema. Tuolla avokaulaisella kultaviiruisella samettiviitallaan hän voi lumota rohkeimmankin silmät. Kaikki nuoret miehet täällä ovatkin hullaantuneet hänen noidansilmiinsä. Ole varuillasi, poikaseni, elä katso liian syvälle hänen säkenöiviin kotkansilmiinsä. Hän on vain katseellaan saattanut monen kunnon aseenkantajan ja ritarin narriksi."
Varoituksesta välittämättä Otto ei voinut olla tarkemmin katselematta tuota kaunista, vaarallista metsästäjätärtä, ja tervehtiessään häntä kunnioituksella, täytyi hänen myöntää, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin häikäisevää kauneutta. Ylpeän portugalittaren mustista silmistä leimusi tuli, häikäisevä ja hämmästyttävä, eikä niiden loistoa himmentäneet ne lukemattomat kimaltelevat jalokivet, jotka riippuen kolmessa suuressa kultaketjussa, koristivat hänen kaulaansa ja rintaansa. Hän istui suorana ja melkein jäykkänä korkean, vahtoavan ratsunsa selässä, joka pärskyen pureskeli kultapäitsiään. Korkea, jäykkäpoimuinen kaulus näytti estävän prinsessaa liikuttamasta päätään vapaasti, ja hänen tervehdyksensä tuntui kylmältä ja ylpeältä.
"Hän ajattelee vain kultavitjojansa ja jalokiviänsä eikä viitsi katsoa ympärilleen!" sanoi soturi. "Ei, kannattaa paljon paremmin kumartaa tuolle viheriävaippaiselle rouvalle, jonka päähinettä kultatähdet koristavat."
Otto tervehti nyt myöskin nöyrästi kookasta, pulskaa, vaalea veristä naista, joka ratsasti hänen ohitseen, viisaan ja viekkaan näköisen hengellisen herran ja kolmea haukkaa kantavan jäykän, vanhanpuoleisen ritarin välissä. Hän työnsi juuri komean huntunsa syrjään ja vastasi katsojien riemullisiin tervehdyksiin ruhtinaallisen arvokkaasti ja miellyttävän lempeästi.
"Kas, siinä oli kreivinna Audacia, Henrik kreivin kaunis puoliso!" jatkoi sotilas. "Hän voisi ulkonäkönsä puolesta kelvata vaikka keisarinnaksi, ja kuitenkaan hän ei pidä itseään liian ylpeänä katsoakseen lempeästi köyhään kerjäläiseen. Tuollaiselle naiselle voi vanha sotilaskin taivuttaa selkäänsä, tarvitsematta kirota partaansa."
"Hän näyttää minusta soveltuvan mustalle kreivi Henrikille yhtä vähän kuin joutsen kaarneelle", vastasi Otto. "Tuo herra hänen vasemmalla sivullaan, joka kantoi haukkoja, oli varmaankin haukkamestari?"
"Oletpa sinä aika pilkkakirves, poikani!" sanoi ratsumies. "Henrik kreivin veli ei ole kovinkaan ritarillisen näköinen, mutta hän on hyvä ja mukava nahjus, ja jos hän vain saa rauhassa hallita hevosiaan, koiriaan ja haukkojaan, niin hän välittää viis siitä, kuka maata ja valtakuntaa hallitsee."
"Jos tuo oli kreivi Gunzelin", vastasi Otto, "niin varmaankin tuo on hänen sisarensa, joka ratsastaa noiden lyhkästen ahnaannäköisten herrojen välissä; hän on ainakin hiuskarvalleen hänen näköisensä."
"Oikein arvattu, toverini. Se on kreivitär Ida, jonka Henrik kreivi kuuluu aikovan heittää Klaus äpärän syliin, pysyäkseen hyvissä väleissä kuningas Valdemarin kanssa. Nuo molemmat verikoirat, joiden keskellä hän ratsastaa ovat muuten hienoa väkeä. He ovat vendiläisiä ruhtinaita, Borvin taitaa heidän nimensä olla. Jos sinä haluat nähdä muita samasta hapanjuuresta lähteneitä, niin katsele niitä kahta, jotka tulevat jälempänä, nuori, solakka kreivi Albert keskellään. Voisipa luulla, että noilla miehillä on ollut rakkikoira isänä ja vanha kettu äitinä; minua ja jokaista kunnon saksilaista harmittaa kutsua tuota merirosvojoukkoa maamiehiksemme. Puoli Schweriniä on täynnä tuonlaista väkeä. He nostavat nykerönenänsä ilmaan, eivätkä voi katsoa kunniallista miestä silmiin paksun otsansa tähden, joka pullottaa kuin mikäkin säkki heidän harmaansinisten kissansilmiensä yläpuolella, ja harjas heillä on kuin villisialla."