Sill'aikaa kun ylpeä ratsumies purki vihaansa vendiläisiä ja slaavilaisia maamiehiään vastaan, joita hän ulkonäöltään jotenkin paljon muistutti, oli kreivi Otto tarkkaavaisesti katsellut kreivi Klaun tulevaa puolisoa. Hän oli mitättömän ja sairaloisen näköinen, eikä suinkaan ensi katsonnalla vastannut sitä kuvaa, mikä hänellä oli kukoistavasta ruhtinaallisesta morsiamesta. Mutta kun kreivitär avasi suuret, vakavat silmänsä, kuvastui niiden surumielisestä katseesta niin syvä tunteellisuus ja hiljainen, uhrautuva sielu, että hänen välinpitämättömyytensä muuttui sydämelliseksi osanotoksi. Hän huomasi hänen olevan soman ja miellyttävän, ja nyt vasta johtui hänen mieleensä, että kreivi Klaun morsian tuskin saattoi olla onnellinen. Hän valitteli sydämensä pohjasta, että kreivitär ehkä oli joutunut veljensä aikeiden uhriksi heidän koettaessaan luulotella ystävyyttä Tanskan hoville. Otto oli näkevinään kyyneleitä hänen silmissään, ja hän luuli huomaavansa syvän huokauksen kohottavan mustaa silkkikaulusta; mutta kreivitär näytti äkkiä rohkaisevan itseään, sillä hän katseli ystävällisesti ympärilleen ja tervehti väkijoukkoa surumielisesti hymyillen.
YHDESTOISTA LUKU.
Kun ruhtinaallinen seurue oli kulkenut ohitse, kääntyi Otto äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena, mennäkseen muiden vierasten poikien joukkoon.
Silloin taputti raskas käsi häntä olalle: "Jos tahdot päästä täältä kunnialla, nuori yltiöpää", kuiskasi väkevä rajavahti tuttavallisesti hänen korvaansa — "niin neuvoisinpa sinun jänistämään täältä, mitä pikemmin sitä parempi. Täällä ei ole tanskalaisen hyvä olla, kaikkein vähimmin sinunlaisesi keikarin, joka on tottunut enemmän neitosten kätten taputuksiin kuin jalustinhihnojen lyönteihin."
Odottamatta vastausta, voimakas ratsumies kääntyi nopeasti hänestä poispäin ja astui pihavoudin kanssa ylös korkeita linnanportaita, joita ritariseurue äsken oli noussut. Selitettyään lyhyesti jotakin ovenvartijalle, laskettiin hänet heti sisään; mutta linnanvouti astui sauva koholla arvokkaasti takaisin linnanportille. Ajatuksiinsa vaipuneena meni Otto talliin katsomaan hevostaan; mutta hänen hämmästyksekseen ei sitä löytynyt sieltä mistään; siitä pilttuusta, mihin hän oli vienyt sen, löysi hän sensijaan rajavartijan vanhan konkarin. Satulan, joka oli sen selässä, tunsi kreivi Otto omakseen, sen hän oli itse irroittanut oivan ratsunsa selästä. Suuttuneena tästä vaihdoksesta hän oli vähällä nostaa siitä aika melun ja vaatia tallimiehen tilille tästä hävyttömyydestä, mutta hän ei nähnyt missään tallirenkiä, ja vieraat asepalvelijat, joiden puoleen hän kääntyi, nauroivat hänelle arvellen, ettei kunnollinen asepalvelija kävellä vetelehdi ylhäisen herran tavoin, eikä anna vaihtaa hevostaan tallista. Vaivoin hillitsi kiukustunut nuori herra kiivautensa: hän laski jo pari kertaa kätensä miekankahvalle kurittaakseen hävittömiä. Samassa hän kuuli kavionkapsetta linnanpihalta ja hänen suuttumuksensa kohosi korkeimmilleen: Hän näki jykevän rajavartijan ratsastavan täyttä neliä linnansillan yli, ja hän tunsi uljaan, rakkaan ratsunsa, joka korskui hurjasti, ja koetti heittää vieraan ratsumiehen selästään. Vihasta punaisena Otto syöksyi ulos saavuttaakseen ja pysäyttääkseen rosvon. Mutta vielä suuremmaksi harmikseen hänen täytyi nähdä, mitenkä jalon eläimen, kannukset painuneina verisiin sivuihin, täytyi tuimuudellaankin palvella armotonta kiusaajaansa. Silmänräpäyksessä olivat hevonen ja ratsastaja kadonneet.
Kaikesta katkeruudestaan huolimatta tointui Otto pian. Hän huomasi omituista mutinaa ja levottomuutta ympärillään, mutta se ei näyttänyt koskevan häntä eikä hänen hevostaan; paljon tärkeämmät asiat olivat nyt kaikkien mielessä. Väentungos linnansillalla ja linnanportilla oli huomattavasti lisääntynyt. Juostiin edestakaisin. "Vihollinen on portilla! — Tanskalaiset tulevat!" kaikui nyt äänekkäämmin miehestä toiseen, eikä kukaan tiennyt kuka sen ensiksi oli sanonut tai mistä se tieto oli saatu. Juostiin torneihin, ja linnanmuureille, välittämättä vartijoiden huudoista ja uhkauksista. Pelästyneiden porvarien silmissä muodostui jokainen etempää näkyvä pölypilvi sotajoukoksi, ja jokainen rauhallinen mökinsavu palavaksi kyläksi. Kun nyt torven äänikin kaikui kumeasti pohjoisesta tornista, ja kaikki sotapäälliköt täysissä sotatamineissa kiiruhtivat ylös linnaan, ei enää kukaan epäillyt vihollisen olevan tulossa.
"Kaupunki on suljettu. Kaikki portit ovat kiinni!" huusi toinen toiselleen. Otto rupesi miettimään tilaansa näiden olosuhteiden vallitessa ja huomasi sen aivan arveluttavaksi. Erotessaan kuninkaasta Böömiin mennessään, hän ei ollut kuullut puhuttavan minkäänlaisesta sodasta Schwerinin kanssa, vaan päinvastoin iloisesta ja rauhallisesta vierailusta ja nyt täällä odotettiin vihamielistä hyökkäystä. Se minkä Otto oli kuullut kreivien menettelystä Johan Ganzia kohtaan, jota hän tiesi Valdemarin suuresti kunnioittavan, antoi hänelle syytä arvella, että ankara kosto tulisi kohtaamaan ylpeitä kreivejä. Jos Valdemar ei ollut ensivihassaan ylenmäärin kiivastunut, niin hän uskoi tämän olevan turhaa pelottelua, sillä hän arveli kuninkaan ensiksi tahtovan rauhallisesti sopia levottomien läänitysmiestensä kanssa. Kreivi Otto oli kuitenkin vakuutettu siitä, että jos hänen nimensä ja syntyperänsä tänä hetkenä saataisiin ilmi, niin repisivät schweriniläiset hänet kappaleiksi. Mutta hänen ylpeytensä ei sallinut hänen piiloutua, ja hän päätti rohkeasti ja avomielisesti astua kuninkaansa läänitysmiesten eteen ja vaatia heidän suojelustansa tanskalaisena lähettiläänä, joka oli määrätty tuomaan viesti tänne heidän kuninkaalleen ja läänitysherralleen. Hän oli myöskin oikeutettu valittamaan heille schweriniläisen rajavartijan roistotyöstä. Tämän päätöksen tehtyään hän astui reippaasti ja päättäväisesti linnanportaita kohti, antaakseen ovenvartijan ilmoittaa itsensä. Mutta yleisessä sekamelskassa olivat sekä ovenvartija, että pihavouti jättäneet paikkansa. Suuri joukko nuoria sotilaita astui ylös linnanportaita, ja Otto seurasi heitä, eikä kukaan pysäyttänyt häntä kysymyksillä tai vastaväitteillä. Hän seurasi yhä vieraita johdattajiaan, jotka eivät huomanneet häntä, ja pian hän oli suuressa asesalissa, missä kreivi Henrik seisoi vihasta vaahdoten vieraiden ruhtinaiden ja herrojen keskellä, jaellen käskyjä sotamiehilleen kaupungin ja linnan puolustuksesta.
Otto ei voinut tunkeutua esiin ja hän oli liian ujo keskeyttääkseen ruhtinaallisten herrojen kiivaan keskustelun, ja hänestä oli myöskin kunniatonta pujahtaa pois. Mutta jos täällä suunniteltiin vihamielisiä aikeita hänen kuningastaan vastaan hänen omien vasalliensa ja läänitysmiestensä kesken, niin vaati hänen velvollisuutensa ja uskollisuutensa häntä jäämään. Hän jäi senvuoksi huomaamattomana seisomaan ovelle ja oli koko keskustelun todistajana. Nyt hän sai heti tietää minkä sanoman rajavartija oli tuonut: suuri osa tanskalaista sotajoukkoa oli kulkenut Schwerinin rajan yli kuninkaan johdolla, kreivi Albertin ja karkoitetun Johan Ganzin seuraamana, ja he lähestyivät kiireesti kaupunkia.
"Tuon ylpeän mielestä ei edes kannata lähettää minulle sodanjulistuskirjelmää!" huudahti kreivi Henrik hammasta purren. "Anastetulla lääniherruudellaan hän tahtoo tuomita minut vasallinaan; mutta semmoisenakin minulla on oikeus puolustaa itseäni vertaisteni kesken mies-oikeudessa! Sitä minä en kiellä hai vimmaltakaan linnaritariltani. Tyrannina, ylimielisenä itsevaltiaana hän aikoo tulla minun luokseni. Kaikki puolustuskeinot ovat luvalliset. Jos minä voisin myrkyttää häneltä luonnonvoimat niin sitäkin puolustaisin. Nyt minä en voi asettaa sotajoukkoja häntä vastaan, mutta kaupunkia ja linnaa on puolustettava viimeiseen asti! Nostosilta on vedettävä ylös! Kaikki asekuntoiset varustuksille! Joka hiiskuu sanankaan antautumisesta, on raukkamainen petturi ja saakoon paikalla nuolen selkäänsä!"
Muutamia sotapäälliköitä meni heti ulos täyttämään kreivin käskyjä.