"Aivan oikein!" mörähti vanha Henrik Borwin lyöden leveän miekkansa lattiaan, ja hänen hurjat, eläimelliset kasvonsa venähtivät uhkamielisesti. "Hänellä on tainnut olla urkkijoita joukossamme, ja hän tietää minkävuoksi olemme tänne kokoontuneet. Me emme voi estää häntä polttamasta linnaa päämme päältä, mutta kyllä me näytämme hänelle, ettemme tahdo kauemmin olla hänen koiriaan, ja että meidän villisikamme ovat opettaneet meitä repimään auki vainoojiemme vatsan ennenkuin antaudumme!"
Vendiläisen ruhtinaan kolme veljeä ja useat schweriniläiset päälliköt suostuivat hurjasti huutaen ja meluten tähän epätoivoiseen päätökseen. Mutta nuori Holsteinin kreivi Adolf, kookas ylpeä nuorukainen, jonka kasvojenilme oli totinen ja hiukan synkkämielinen, pyysi kreivi Henrikin ottamaan huomioon, että hän näin ylivaltaa uhmaillessaan, uhrasi kaiken, jopa toivon enää koskaan saada oikeuksiansa takaisin, jonkavuoksi olisi parempi lähettää kuninkaalle sovitteluehdotukset. Hänen mielestään oli tällä kertaa arvokkainta neuvotella rehellisesti aselevosta voimakkaamman vastustajan kanssa. "Minä olen teistä se, jolla on kaikkein eniten syytä vihata kuningas Valdemaria!" lisäsi hän. "Minulta hän on anastanut isieni perinnön. Vanhaa isääni hän piti vankeudessa siksi kunnes hän herttuakruunullaan osti itselleen vapauden. Minä vihaan häntä kuolemaani asti, mutta kostonhetki ei ole vielä tullut. — Minä kehoitan sovintoon — ja sovitteluun."
Dannebergin kreivi yhtyi häneen. "Minä en suostu sovitteluihin, enkä häpeällisiin nöyryytyksiin", huusi kreivi Henrik. "Mieluummin epätoivoinen puolustus ja taistelu elämästä ja kuolemasta!"
"Jos te tahdotte kuulla minun neuvoani, uljas kreivi Henrik", alkoi piispa Hildesheim puhua, rauhallinen hymy viekkailla kasvoillaan, "niin te ette ryhdy epätoivoiseen ja turhaan puolustautumiseen, jonka seurauksena olisi vain Schwerinin hävitys ja teidän varma perikatonne, ettekä myöskään ryhdy neuvottelemaan laittoman läänitysherranne kanssa, kuin ylivoimaista vihollista peläten, sillä hän voi silloin määrätä teille rauhanehdot mielensä mukaan. Te avaatte Schwerinin portit, laskette nostosillan alas, annatte sotamiesten riisua aseensa kuin syvimmän rauhan aikana. Lempeänä ja ystävällisenä isäntänä te vastaanotatte teidän läänitysherranne ja kuninkaallisen vieraanne laululla ja soitolla ja rauhallisilla huvituksilla. Ja panenpa koko hiippakuntani sen pantiksi, että olkoon hän vaikka kuinka suuttunut teille rakkaan Juhana Ganzinsa tähden, ja tulkoon hän tänne vaikka kuinka vihamielisenä, niin hän lähtee täältä lempeänä ja rauhoittuneena, kun te vain lupaatte hänelle rakentaa Gråbon uudelleen ja sopia hanhen kanssa. [Saksalainen sana Ganz merkitsee hanhi. Suom. muist.] Voittehan sitten myöhemmin miettiä, missä määriin olette siihen velvollisia. Mutta sen minä vain tiedän, ettei vielä ole sopiva hetki riitaantua julkisesti näin mahtavan herran kanssa. Kyllä ajan mukaan neuvot keksitään, vielä ovat sekä keisari että paavi hänen ystäviään. Siksi hyvin minä tunnen ylpeän kuningas Valdemarin, että hän häpeäisi kohdella vihamiehenä levottominakin läänitysmiestään kun kaikki ovet ovat avoinna eikä ainoakaan mies aseissa. Kyllä hän pian unohtaa vihansa kun viini helmeilee pikarissa, ja teidän kauniit iloiset naisenne istuvat hänen vieressään. Te olette hänen rakas ja uskollinen läänitysmiehensä niinkuin ennenkin, ja jos täällä pidetään sovinto-oikeus teidän ja ritari Ganzin välillä, niin voinpa vakuuttaa niiden päättyvän iloisiin tanssiaisiin, mistä ei laulu eikä soitto suinkaan puutu. Olkaamme vain iloisen näköisiä, ja jos tunnen teidät oikein, kreivi Henrik, niin te olette yhtä viekas kuin urhokas. Väärä häveliäisyys voi vain silmänräpäykseksi soaista teidän silmänne. Muistakaa uljasta ja jaloa kuningas Davidia! Hän ei hävennyt kutsua Saulia kuninkaakseen ja herrakseen, vaikka profeta salaa oli voidellut hänen päänsä. Hän odotti nöyrästi Herralle otollista aikaa. Tehkää te samoin. Ja jos te itse ette osaa soittaa harppua Saulille, niin antakaa ihanien naistenne se tehdä. Tahtoisimpa nähdä sen karhun: jota he eivät voisi kesyttää lampaaksi."
"Te olette tänään viisain meistä kaikista, hurskas herra!" vastasi kreivi Henrik. "Kun vereni kiehuu on järkeni hiidessä. Te olette oikeassa, rauha on maassa, ei mitään sotaa ole julistettu, ja minä voin kaikella kunnialla viettää rauhan juhlaa avoimessa linnassani ystävieni kesken. Siis auki portit! Nostosilta alas! Ei yhtään aseellista miestä saa näkyä linnassa! Kyökkimestarit pankoon paraansa, juomanlaskijat toimimaan, viulut ja harput soimaan! Jos kuningas Valdemar haluaa tulla vieraakseni, niin olkoon hänellä, vaikka kutsumattomana, yhtä hauskaa, kuin meillä muilla. Tällä kertaa minä maksan pidot, toisen kerran voi olla hänen vuoronsa!"
Otto huomasi omituisen ilkeän hymyn kreivi Henrikin mustilla kasvoilla hänen näin puhuessaan, ja nyt vasta hän huomasi viekkauden ja halpamielisen kavaluuden loistavan hänen karsaista silmistään, vaikka hänen rohkeissa, miehekkäissä kasvoissaan ilmenikin uskaliaisuus ja päättäväisyys, joka ei pelännyt minkäänlaisia vaaroja.
Kreivin viittauksesta olivat melkein kaikki sotapäälliköt poistuneet asesalista pannakseen täytäntöön herransa uudet käskyt. Vanha vendiläis-ruhtinas ja hänen veljensä koettivat vielä vastustella tätä rauhan valenaamaria, mikä ei miellyttänyt vanhaa viikinkipäällikköä muuta kuin siinä tapauksessa, että voitaisiin anastaa suuri saalis, ja kenties saada vangituksi sekä kuningas että hänen etevimmät miehensä.
"Mitä te ajattelette?" mutisi kreivi Henrik. "Onhan hänellä sotajoukkonsa kintereillään. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, urhokas Borwin. Kyllä meidänkin aikamme vielä koittaa. Kuningas Valdemar on itse opettanut mitenkä ruhtinaitten kanssa on tingittävä maista ja valtakunnista. Niin kauan kuin kreivi Albert voi odottaa, voimme mekin. — Mutta kuka tuo vieras poika on tuolla ovella?"
"Urkkija, petturi. Hirteen poika!" kuiskasivat Borwin ja hänen veljensä jotensakin ääneen.
"Tule tänne, tyhmänrohkea nulikka!" huusi kreivi Henrik, muljauttaen hänelle toisen silmänsä valkuaista kamalalla katseella. — "Kuka sinä olet, mitä tahdot täältä?"