"Huono esimerkki kapinoitsijoille!" — sanoi kuningas. — "Mutta tuossa pyynnössä näen kuitenkin, hurskas kuningattareni, kauniin todistuksen teidän äidillisestä rakkaudestanne kansaa kohtaan. — Pyyntönne täytetään!"
Hän soitti hopeakelloa, joka oli pöydällä, ja käski kohta Junkker Strangen menemään hänen salakammioonsa.
"Te puhuitte Jumalan sanasta sydämissämme", — hän kääntyi taas kuningattareen, — "ja minua ilahduttaa, että te niin nimitätte sitä korkeinta, ehdotonta kutsumusta, joka määrää kunkin ihmisen pyrinnön ja työn maailmassa. Siksi voinkin, luottaen siihen, ettette ymmärrä minua väärin, lausua teille, mitä minä pidän Jumalan ehdottomana äänenä sydämessäni, ja minkä minä olen luvannut Jumalalle ja pyhälle Neitsyelle" — ja nyt hän ilmaisi hänelle päätöksensä lähteä viivyttelemättä arkkipiispan ja sotajoukon kanssa. Liivinmaahan, suojelemaan sikäläisiä vainotuita kristityitä ja edistämään sanan julistusta uskottomien keskuudessa.
Dagmarin kirkkaat, siniset silmät kyyneltyivät; mutta hän ei sanonut sanaakaan pidättääkseen kuningasta tai saadakseen hänen päätöstänsä horjumaan. — "Lähtekää Herran nimeen, jalo herrani ja kuninkaani!" — huokasi hän. — "Jos te lähtisitte maallisen ja turhan taistelun takia, olisi se minulle suru; — nyt minä tahdon iloita, vaikkakin teidän lähtönne ja vaaranne maksaa minulle kyyneliä."
Valdemar sulki hänet liikutettuna syliinsä. "Teidän puhtaisiin ja hurskaisiin käsiinne", — sanoi hän — "minä uskon luottamuksella kuningasvaltikan poissaoloni ajaksi; — valtaneuvoston etunenässä johtakaa nyt viisaasti kansaa ja maata sillä aikaa kun minä pidän huolta kruunun kunniasta ja täytän lupaukseni."
Kuningatar katseli häntä alakuloisin, tutkivin silmäyksin. "Rakkain herrani", — sanoi hän lempeän varoittavasti — "kunpa maallisen kruunun kunnia ja loisto ei olisi teille kalliimpi kuin ikuisen elämän kruunu, jota meidän myös pitää tavoitella. Teillä on suuri, mahtava valtias-mieli, uljas puolisoni, mutta siinä teillä on myös suuri houkuttelija vastustettavananne. Elkää suuttuko minuun, vaikka minä en voi tätä suurinta ja melkein ainoata huoltani salata teiltä! Mitä hyödyttää meitä, jos me voitamme kaiken maailman, mutta kuolematon sielumme saa vahingon?"
"Rakas, hurskas papitar!" — vastasi Valdemar hymyillen. "Jos sinä et olisi nainen, olisit varmaan piispa tai paavi. Valtakunnassani kuoli äskettäin eräs hurskas mies, joka oli niin pyhä, että hänen uskotaan voineen tehdä ihmeitä; hän on usein sanonut minulle samaa. Hyvä hurskas arkkipiispamme kehoittaa minua myös uutterasti itsenikieltämiseen ja nöyryyteen. Mutta mitä se kaikki auttaa? Maailma vaatii oikeutensa eikä kotka muutu kyyhkyseksi. Kun minä luulen olevani nöyrin, huomaan kuitenkin aina, että minä en ole syntynyt kulkemaan allapäin, vaan rientämään uljaana ja vapaana joukon ohi ja liikkumaan mahtavana siinä maailmassa, mikä on minun edessäni. Minä myönnän olevani vielä levoton ja kiihkeä maailmanlapsi, joka ei voi tyytyä taivaanvaltakuntaan, vaan tahtoo pitää kruunun ja onnen tässä maailmassa. Mutta elköön se sinua huolettako hurskas Dagmarini, en kadota kuitenkaan näkyvistäni sitä autuuden kruunua, mitä en täällä voi saada, mutta joka kuitenkin yksinään antaa kaikille maailman kruunuille niiden oikean valon ja loiston."
Näin sanoen Valdemar jätti hurskaan, rakastettavan kuningattarensa, lähtien salakammioonsa, missä Junkker Strange odotti häntä. Auraveron lakkauttaminen ja Vordingborgin vankien vapauttaminen olivat ensi asiat, jotka kuningas pyysi uskollisen ystävänsä ja neuvonantajansa suorittamaan; mutta hänellä oli vielä pari muuta kahdenkeskistä sanaa sanottavaa hänelle. "Rakas, uskollinen Strange", — sanoi hän — "sinä olet tuntenut minut pienestä pitäen; sinä olet ollut minun vikojeni vaitelias ja uskollinen todistaja; viimeisenkin sinä piiloitat sydämeesi; olkoon se mennyt ja voimaton muisto — hävitä tuo intohimoinen salakirje, minkä minä lähetin sinulle! — sinä olit paha kyllä oikeassa, sinä tunsit paremmin kuin minä itse levottoman sydämeni, mutta minä tahdon sen pakoittaa vakavuuteen ja uskollisuuteen, ja jos minusta ei koskaan tule onnellista puolisoa, niin onnettomaksi ei kuitenkaan viaton Dagmar tule minun tähteni. Hän on hyvin hurskas ja hyvä minua kohtaan, sen minä myönnän, — ja nyt minä huomaan, että me sovimme yhteen kuin kotka ja kyyhkynen; mutta jos Jumala ja pyhä Knuut suovat, niin hän ei tule koskaan katumaan, että jätti isänsä ja äitinsä, ja tuli kotkan morsiameksi vieraaseen maahan."
"Herra kuninkaani", — vastasi Junkker Strange, "tässä on kirje, jonka te lähetitte minulle ritari Glugin mukana. Lähdettyäni Pragista se on polttanut rinnallani kuten nokkosen lehti. Repikää se itse, jotta se on vain kuollut ja voimaton muisto! Iloitsen sydämestäni, etten levottomuudestani teidän ja hurskaan kuningattaren rauhan takia turhaan ole luottanut teidän synnynnäiseen kuningasmieleenne, sekä siihen valtaan, mikä hyvyydellä ja suloudella on kaikkiin suuriin sydämiin."
Kuningas otti kirjeen kiihkeästi ja repi sen. "Kas niin", — sanoi hän — "näin minä rikon jokaisen oman onnen vaatimuksen, niinkuin se olisi rikollinen, ja väärä sopimus suuren sielujen-viettelijän kanssa. Tästä hetkestä alkaen minä olen vain kuningas ja ristiretkeläinen, ja jos Jumala suo minulle tahtoa ja voimaa niin minun onneni on tästälähin jalon kuningattareni rauha, ja kansani ja valtakuntani kunnia. Mutta tahdon kuitenkin säilyttää tämän nöyryyttävän muiston heikkoudestani etten koskaan ylpeilisi, luullen itseäni voimakkaammaksi kuin olen istuessani täällä salakammiossani yksin Jumalan kasvojen edessä." — Näin sanoen hän kätki kirjeen palaset huolellisesti tärkeimpien ja salaisimpien valtiopapereittensa joukkoon, hyvin liikutettuna painaen hyvän ystävänsä kättä sydämelleen.