"Ei taida kyntäjä laulaa, verolänget kun painavat kaulaa! — Sopu, suopeus siunaa kyntäjän työn.
Se kuningas voiton korjaa, jok' ei maassaan siedä orjaa — Ei kahlittu koira saalista tuo."
Kuningas synkkeni kuullessaan laulun, joka oli ennestään hänelle tuttu. Kuningatar kysyi, mitä laulettiin.
"Se on vanha laulu auraverosta", — vastasi Valdemar tyytymättömänä. "Talonpoika ei tyydy siihen ja minun on täytynyt sen takia pistää Vordingborgin vankilaan muutamia niskoittelevia talonpoikia. Tuo harmaaparta kai tahtoo heidän seuraansa. Aja!" — huusi hän kuskille, ja pian vaunujen räminä sekä uteliasten katsojien ilohuudot tukahuttivat vanhan talonpojan laulun.
Kun kuningas palasi aamusaarnasta oli hänen mielensä erittäin lempeä ja hiljainen. Hurskas arkkipiispa Antero oli kuninkaan toivon mukaan ripittänyt salaisesti hänet sekä jakanut hänelle ja kuningattarelle sakramentin. Ei kenellekään muulle Valdemar tahtonut paljastaa sydämensä salaisuutta ja niitä taisteluita, jotka tekivät hänet levottomaksi. Jumalaapelkäävä arkkipiispa olikin käyttänyt iloiten hyväkseen tätä tilaisuutta ja laskenut kuninkaan sydämelle kaiken, minkä hän luuli tuovan siihen rauhaa, sekä auttavan häntä voittamaan tuon jäytävän intohimon, joka uhkasi tehdä hänen hurskaan, viattoman kuningattarensa jalon luottamuksen hänen rakkautensa uhriksi.
Toinen rakkaus sydämessään häpesi Valdemar pettää sitä puhdasta sielua, joka oli hänelle antaunut. Hän ei tiennyt mitään parempaa keinoa voittaa itsensä, kuin syöksyä suureen taisteluun kruunun ja kristikunnan kunnian edestä. Ja siksi hän oli, salaisen rikoksensa sovinnoksi, vakaasti päättänyt tehdä ristiretken pakanalliseen Liivinmaahan. Tätä hänen päätöstään arkkipiispa oli tukenut sitä voimakkaammin, kun tuon hurskaan miehen omana sydämentoiveena oli kauan ollut nähdä kristinusko juurrutettuna tuon villin kansan keskuuteen, sekä saada suojella sen tunnustajia ja saarnaajia väkivaltaa ja sortoa vastaan.
Kun kuningas aamusaaman jälkeen oli nuoren kuningattaren kanssa kahden, puristi hän hänen kättään sydämellisesti, ja ennenkuin ilmoitti hänelle päätöksensä, kehoitti hän häntä maan tavan mukaan vaatimaan niinkutsutun huomenlahjan tai lausumaan toiveen, minkä hän näkisi mieluimmin toteutetuksi ja minkä täyttämisellä kuningas saattoi häntä ilahduttaa. "Elköön teidän pyyntönne olko vähäinen, jalo, kallis kuningattareni", — lisäsi hän — "ja suokaa minulle ilo antaa teille ensimäinen todistus rakkaudestani!" Hurskas Dagmar ei arvellut kauan. "Itselleni en osaa mitään toivoa, rakas herrani ja kuninkaani" — sanoi hän — "sillä minä en epäile teidän sydämellisesti rakastavan minua ja säilyttävän rakasta mieltänne minua kohtaan niin kauan kuin Jumala suo minun elää teidän ja kunnon Tanskan kansan luona. Mutta koska te kehoitatte minua esittämään pyynnön, niin mieleeni johtuu lupaus, minkä minä annoin hurskaalle äidilleni erotessamme. Eräässä teidän linnassanne istuu vanki, joka on pahasti loukannut teitä, ja joka kuuluu hautoneen vaarallisia suunnitelmia valtakuntaa ja kruunua vastaan teidän autuaan velivainajanne hallitessa. Teidän mahtava kätenne vangitsi hänet ja hän on nyt kauan saanut ankarasti sovittaa erehdystään. Antakaa armon käydä oikeudesta ja vapauttakaa nyt minun rukoukseni tähden sukulaisenne, Slesvigin onneton piispa Valdemar, vankilasta; antakaa hänet takaisin suvulleen ja ystävilleen, — ja hän ei varmaan koskaan riko teitä vastaan!"
Kuninkaan katsanto oli huomattavasti muuttunut.
"Elkää lausuko sitä pyyntöä, jalo kuningattareni!" — sanoi hän synkeänä. — "Jos piispa Valdemar pääsee Sjöborgin linnasta, tekee hän teidät ennen vuoden loppua leskeksi. Pyhältä isältäkin olen kieltänyt tämän pyynnön; se on arka ja tärkeä asia ja minun pitää miettiä sitä ainakin vuosi vielä."
"Kuninkaitten henki kuten heidän sydämensäkin on Kaikkivaltiaan käsissä!" — vastasi Dagmar. — "Muistakaa minun ensimäinen pyyntöni, kun Herran sana teidän sydämessänne siihen käskee! Minulla on sentään toinenkin pyyntö, minkä te varmaan Jumalan takia ja Hänen takiaan, joka oli kaikkien köyhien holhooja ja lohduttaja, tahdotte täyttää: Vapauttakaa talonpojat heitä rasittavasta auraverosta, ja irroittakaa niiden vankien kahleet, jotka tämän asian takia hädässään unhoittivat alamaisuutensa lain ja sen ankaran hallitsijan edessä!"