"Te kurjat konnat" — huudahti Otto — "minustako vai jostain toisesta oli kysymys?"
"Ylhäinen nuoriherra", — ähkyi haavoitettu — "toista se tarkoitti, minua kurjaa raukkaa se tarkoitti, — säästäkää henkeni! Minä tulin rauhallisessa asiassa, — juommeko taas sovinnon ja kumppanuuden maljan. Minä olen roisto, jos hirtän teidät kun te tulette vakoilemaan meitä! Auttakaa minua vanhan ystävyyden takia — minun vereni vuotaa kuiviin!"
"Sinäkö siinä, vanha Punanokka! Vai niin!" — sanoi Otto repien paloiksi hienon liinakauluksensa. — "Sido tällä haavasi, vanha heittiö, ja lausu julki rauhallinen asiasi!"
"Pelkkää ystävyyttä", — kieroili vanha juoppo — "pelkkää kristillistä ystävyyttä, — onnentoivotus ja syleily, — mutta tuon kiitoksen saa suurellisten luona!"
Otto ei tiennyt, oliko tämä teeskentelyä vai oliko tuo kumma mies juovuksissa. "Auta kanssani tämä tyhmyri linnaan!" — sanoi hän Thorgeirille, joka seisoi äänetönnä ja ihmetellen. — "Tämä on vanha tuttu, näen, — hän tarkoitti minulle niin hyvää, että tuskin voin liikuttaa kättäni. — Jos hän jää eloon, puserramme kyllä totuuden hänestä."
Thorgeir otti nyt raskasta heittiötä kiinni hartioista ja punatukkaisesta päästä. Otto otti häntä jaloista, ja niin kantoivat he hänet linnantornia kohti, hänen alituiseen muristessa hampaittensa välistä ja parjatessa toveriaan heittiöksi, kun oli jättänyt hänet pulaan. "Ellei hääolut olisi ollut väkevämpi minua", — mutisi hän, — "niin olisin saanut tuon peipposen kiinni siipiluusta, tuon, joka nyt pitelee minua saappaista!"
"Luulitko minua linnuksi tai neidoksi, jonka voisi ryöstää ja viedä pois?" — sanoi Otto. — "Tämäpä oli kaunis kohtaus! Tästä saa tuo kirottu pappi vastata minulle, olkoon vaikka kymmenesti arkkidiakooni ja kuninkaan rippi-isä!"
Sitten he hävisivät lehmusten väliin.
KOLMAS LUKU.
Varhain häiden jälkeisenä aamuna vilisi Riiben kaduilla paljon kansaa katsomassa kuninkaan ja kuningattaren menoa tuomiokirkkoon aamusaarnaan. Kuningas ei ratsastanut, kuten tavallisesti, valkoisella oriillaan, vaan istui kultavaunuissaan kauniin Dagmarin rinnalla. Yleisten ilohuutojen raikuessa lähestyi eräs vanha talonpoika kuninkaan vaunuja ja lauloi selkeällä äänellä: