Ilo silloin kulkurin köyhimmän ja rikkaan ol' yhtä suuri; kera porvarin talonpoika joi hyvän maljan pohjaan juuri."
Kaikki pääsivät nimittäin näiden häitten aikana vapaasti linnaan, mikäli tila ja järjestys sen sallivat, ja niitä varten, jotka eivät voineet mahtua linnan suureen saliin, oli linnanpuisto järjestetty suureksi hääsaliksi soihtuineen, hauskoine soitantoineen ja tansseineen, ja siellä tarjoiltiin runsaasti olutta ja simaa. Siellä huvittelivat varsinkin rahvaan köyhemmät ja halvemmat jäsenet. Se seikka, että juuri etupäässä tämä rahvas iloitsi kuningattaren tulosta, sekä että huhu hänen hurskaudestaan ja se parempien ja onnellisempien päivien toivo, joka täytti kansan, juuri teki ilon niin suureksi ja yleiseksi, se näkyi selvään myös seuraavista kansanlaulun säkeistä:
"Ei sortoa tuonut, — rauhan toi, hyvän-mielen talonpoikaan; Kukan sellaisen synnystä iloiten maa aina kiitosta soikaan!"
Kun nyt maljat kiertelivät ritarisalissa, ja ylhäisen morsiusparin onneksi juotiin äänekkäästi ja iloiten torvien kaikuessa niin sisällä kuin puistossakin, yhtyivät kaikki läsnäolijat todellisella ilolla talonpojan lauluun, jota kansa sitten usein toisti:
"Jalon hääparin Kristus siunatkoon! Elon yhteisen pitkän antakoon! Sana Herran, hurskaus, oikeus jott' ois joka miehen rikkaus. — Jalosta Böömistä tää neito tuli!"
— "Jalosta Böömistä tää neito tuli!"
Kesken yleisen juhlahumun oli Valdemar kuulevinaan läheltään syvän huokauksen, hän kääntyi ja luuli vilaukselta nähneensä saman pitkän hunnutetun naisolennon, jonka hän äsken oli nähnyt joen luona, ja joka nyt nopeasti hävisi iloiseen hääseuraan.
Ritarisalissa oli tanssi lakannut ja soihdut sammutetut. Joen rannalla linnanpuistossa käyskeli tanskalaisrunoilija Thorgeir yksinään hiljaisissa, haaveellisissa unelmissaan katsellen, kuinka kuu ja tähdet kuvastuivat virtaan. Tuo kaunis: rauhallinen juhla, ritarisalin humu, hääsoihtujen välke vehmaitten lehtien läpi, kuningattaren lempeä, hurskas katsanto, laulu ja maljoissa välkkyvä viini ja ennen kaikkea kauniit morsiusneidot olivat herättäneet niin monta kaunista ja lempeätä kuvaa seitsentoistavuotiaan runoilijan sielussa, ettei hän voinut ajatellakaan lepoa sinä yönä. Niissä ylhäisissä neidoissa ja rouvissa, jotka hän sinä päivänä oli nähnyt, ei kuitenkaan ollut ketään, jota hän niin ilokseen olisi katsellut, kuin itse kuningatarta ja niitä kahta morsiusneitoa, jotka olivat kantaneet hänen laahustintaan. Tuo näky väikkyi vielä hänen silmissään, ikäänkuin hän näkisi Jumalan enkelien kantavan pyhää Agnesta taivaaseen. Sen, mitä hän oli laulanut böömiläisestä prinsessasta sinä päivänä, jolloin hän kuninkaan pöydän ääressä ensi kerran näki hänen kuvansa, tuntematta häntä, johtui taas hänen mieleensä, ja se mitä hän silloin ikäänkuin profeetallisen unen valtaamana oli aavistanut, se näytti hänestä toteutuneen. Kansan ilo hurskaasta kuudentoista vuotiaasta kuningattaresta näytti hänestä niin liikuttavan kauniilta, ja kuva hänen rakkaasta vastaanotostaan rannalla oli niin eloisana hänen mielessään, että hän nyt yksinäisyydessään sepitti ja lauloi tuon ystävällisen laulun, jota kansa sitten niin usein ja mielellään lauloi ja jonka kertosäe oli:
"Jo purjein rientävät Strange ja Dagmar-kuningatar!"
Kulkiessaan näin hiljaisena unelmissaan ja hyräillen joen rannalla, kuuli hän äkkiä aseiden helskettä lehmuskäytävältä. Hän tarttui kohta lyhyeen miekkaansa ja riensi ääntä kohden. Pian hän näki kolme miekkaa välkähtelevän puolivaloisalla käytävällä ja tunsi nopsan, solakan Otto-kreivin, joka puolustautui rohkeasti ja reippaasti kahta vierailta metsästäjiltä näyttävää suurta miehen-lurjusta vastaan. Thorgeir ryntäsi päin miekka ojossa, mutta ennenkuin hän ehti taistelevien luo, hän näki toisen oudoista vaanijoista kaatuvan maahan Oton miekan iskusta ja toisen syöksyvän jokeen uimasilleen.