Lähtiessään nyt mieli ylpeänä ja loukattuna kuninkaan salakammiosta, Otto kohtasi takapihalla kumaraselkäisen arkkidiakooni Arnfredin, joka näytti hämmästyvän nähdessään hänet ja koetti hiipiä hänen ohitseen pihan halki, missä kuninkaan jahtipojat ja haukankesyttäjät huvitteleivat opettamalla koiria ja haukkoja. Otto ei päästänyt häntä ohitseen, vaan kiiruhti nopeasti häntä kohti. "Pysähtykää vähän, arvoisa herra!" — sanoi hän, punaisena vihasta. — "Minä olen teille kiitoksen velkaa kauniista kutsusta kohtaukseen."
"Armollisin ritari ja kreivi!" — vastasi pappi, kumarrellen ja vapisten. "Minä en toivo mitään epämieluista — näen, että olette haavoitettu ja vihoissanne, mutta minä vakuutan teille Pyhän Augustiinuksen nimessä, että olen yhtä syytön ja tietämätön tästä asiasta kuin vasta syntynyt lapsi."
"Mahdollista, hurskas herra!" — vastasi Otto, "mutta sopiiko niin viattoman ja pyhän miehen olla salaisten, epäilyttävien kutsujen välittäjänä, koskivatpa ne rakkausjuttuja tai salamurhaa —? Ja voitteko kieltää olevanne liitossa kuninkaan pahimpien vihollisten kanssa ja aikoneenne kavaltaa heille hänen salaisuuksiaan?"
"Voitteko todistaa, mistä syytätte minua?" — vastasi nyt Arnfred uhmaten; samalla kuninkaan palvelijat jättivät haukkansa ja koiransa ja riensivät luo. — "Olenko loukannut teitä tai kuningasta", — jatkoi pappi äänekkäästi. — "Olkaa hyvä ja haastakaa minut siinä tapauksessa oikeaan tuomioistuimeen, ja kanooninen oikeus ratkaiskoon asian! — Täällä koirien ja renkien keskellä ei minun eikä teidän sovi riidellä."
"Piru vieköön teidän kanoonisen oikeutenne!" — huusi kiihtynyt nuorukainen. — "Muuta lakia ja oikeutta en ymmärrä kuin hyvän miekkani; jos tahdotte taistella kanssani elämästä ja kuolemasta, niin tulkaa, — jos ette, niin teidät saa potkaista ulos kuninkaan talosta kuin kavaltajan."
"Pitäkää varanne, nuori kiivas herra!" — uhkasi Arnfred ja koki näyttää mahdollisimman arvokkaalta. — "Jos koskette hiuskarvaankaan pyhän kirkon palvelijaa, niin se tulee kalliiksi teille. Jos kuningas itse olisi sallinut teidän menetellä noin jumalattomasti, niin hän katuisi sitä katkerasti. Minä valitan arkkipiispalle ja paaville! Teidät eroitetaan kirkon yhteydestä, — tuomitaan sekä ajassa että ijankaikkisuudessa."
"Valittakaa vain arkkipiispalle ja paaville", huudahti Otto — "mutta pysykää vain asiassa! Kuningas ei tahdo välittää tuollaisesta raukasta, mutta minä julistan teidät omissa nimissäni ja omalla vastuullani heittiöksi ja kavaltajaksi kaikkien näiden kunnon miesten läsnäollen, ja jokaiselle täälläolevalle uskolliselle kuninkaan palvelijalle minä annan omalla vastuullani sekä keisarin että paavin edessä luvan ajaa teidät ulos kuninkaan talosta koiraruoskilla."
Kaikki linnan rengit ja palvelijat pitivät suuresti reippaasta Otosta, ja tuskin tämä oli lausunut mielettömät sanansa ennenkuin kaikki huusivat: "ulos kavaltaja, ulos kavaltaja!" ja koiraruoskat viuhuivat jo papin käsien ja säärten ympärillä. Hirveästi sadatellen ja uhkaillen täytyi häväistyn arkkidiakoonin paeta, ja yleisen melun kaikuessa jahtikoirat pitivät pakenijaa jonakin metsänotuksena ja repivät hänen vaatteitaan.
"Pysäyttäkää koirat ja antaa hänen juosta!" huusi Otto. "Ei kannata hosua hyvää koiraruoskaa kappaleiksi tuollaiseen roistoon." Ja saamatta muuta merkittävää vammaa kuin häpeän ja pelon, pääsi Arnfred linnanpihalta ja riensi revityin vaattein kapitulitaloon hämmästyneen rahvaan seuraamana ja surkuttelemana.
Tämä tapaus oli herättänyt suurta huomiota linnassa ja kaupungissa. Arkkipiispa Antero oli kohta senjälkeen ollut kreivi Albertin kanssa kuninkaan luona. Kuningas kuului olleen kovin suuttunut, mutta jotkut sanoivat, että hän oli koettanut puolustaa ajattelematonta sisarensapoikaa näyttämällä erään kavalluskirjeen, minkä arkkipiispa oli tuntenut käsialasta Arnfredin kirjoittamaksi. Huhut ja arvelut tästä asiasta olivat hyvin erilaisia. Yleensä säälivät ihmiset olivat rääkätyn papin puolella. Se että rääkkääjä oli ylhäinen herra ja kuninkaan sisarenpoika, pahensi asiaa. Arkkidiakoonin rikos ei ollut todistettu, sanottiin, ja arkkipiispa itse oli lausunut olevansa pakoitettu papiston turvallisuuden ja arvon takia ilmoittamaan asian paavilliselle hallitukselle. Sillä välin Otto-kreivi asteli levotonna edestakaisin linnan puistossa. Hän oli tyyntynyt, ja sen jälkeen mitä oli tapahtunut, hän huomasi joka hetki voivansa tulla vangituksi. Hän tiesi hyvin, että noin ilkkuva hyökkäys kunnioitettua pappia vastaan yllyttäisi sekä rahvaan että lukuisat luostariveljet hänen kimppuunsa, ja hän harkitsi nyt itsekseen, eikö sellaisten olosuhteiden vallitessa ollut viisainta kiiruusti jättää hovi ja Riibe.