Hänen käyskellessään näin levottomin miettein, hän näki kevyen naisolennon tulevan vastaansa, vaaleat kiharat kaulalla, ja kasvoiltaan aivan kalpeana. Se oli kaunis Riisen Kristiina. "Taivaan Jumala, ritari Otto!" huudahti hän itkien, "mitä te olette tehnyt? Teitä etsitään koko linnasta vangittavaksi. Kuningas, arkkipiispa, kaikki ihmiset ovat suuttuneet teihin. Hurskas kuningatarkin sanoo, että se oli paha ja jumalaton teko. Minä olen ainoa, joka en sentään mitenkään usko, että te olette paha ja jumalaton. Mutta tulkaa, tulkaa! Minä piiloitan teidät maitotupaan ennenkuin he saavat teidät kiinni ja työntävät teidät torniin!"
"Ole tyyni, hyvä, siunattu tyttö!" — vastasi Otto iloisena ja unohti kaiken vaaransa, nähdessään tytön lempeän osanoton. "Ole tyyni, eläkä vain epäile minun viattomuuttani. Minä olen vain rangaissut teeskentelijän ja kavaltajan. Hän on tahtonut houkutella minut salamurhaajan käsiin, hän on tahtonut kavaltaa herrani ja kuninkaani, hän on täysin ansainnut häpeänsä, ja muuta vammaa hän ei saanutkaan."
"Jumalan kiitos, te olette viaton!" huudahti Kristiina-neiti iloisena ja kuivasi kaulaliinaansa kyynelet sinisistä silmistään. — "Sen minä kyllä tiesinkin! Te ette voi olla paha ja jumalaton. Mutta Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, tulkaa, minä piiloitan teidät. Sanotaan, että kuningas on niin vihainen, niin vihainen."
"Jumala sinua siunatkoon, hyvä rakas Kristiina! Mutta tuolla tulee joku; minä en tahdo väistyä. Kätkey tuohon pensaaseen; puhutaan pahaa jos meidät nähdään näin."
Tulipunaisena ja hämillään silmäsi Kristiina-neito epäjärjestyksessä olevaa pukuaan ja kätkeytyi nopeasti pensaaseen. Otto näki nyt tulijan kreivi Albertiksi. Hän meni rohkeasti tätä vastaan.
"Tuhma juttu, nuori, kiivas orpanani!" sanoi vakava sotaherra "Minä etsin sinua kuninkaan käskystä; hän näytti kuitenkin vihaisemmalta kuin todella on; mutta jos et tunnin kuluessa ole linnan ja kaupungin ulkopuolella, niin hän ei voi sinua pelastaa. Sinua etsitään nyt linnasta vangittavaksi, mutta sinun hevosesi odottaa satuloituna puutarhaportin luona. Heitä viitta yllesi ja joudu maasta pois mahdollisimman pian! Elben luona sinä yhdyt lippukuntinesi sotajoukkoon ja seuraat meitä Liivinmaalle!"
"Kiittäkää kuningasta! Minä tottelen heti!" vastasi Otto. "Minä toivon että te, ankara orpanani, yhtä vähän kuin kuningas pidätte minua huonona, kostonhimoisena ihmisenä tämän ajattelemattomuuden takia; täytyisihän olla kuin kivi tai kanto, jos ei suuttuisi tuollaiseen alhaiseen kavaltajaan."
"Ei paholaistakaan vastaan saa ritari taistella koiraruoskalla!" vastasi kreivi Albert synkkänä. "Käyttäkää nyt miekkaa sen paremmin kirkon vihollisia vastaan, ja kaikki voi vielä tulla hyväksi! Joudu nyt vain pian pois täältä!" Kreivi Albert vaikeni ja katsoi hämmästyneenä pensaasen, mistä pieni vaaleatukkainen tytönpää pisti esiin kuunnellakseen. "Täällä näkyy olevan pensailla korvat", lisäsi hän ja veti Oton nopeasti mukaansa. Otto katsahti vielä kerran ystävällisen ja kiitollisen näköisenä pensaaseen ja poistui totisen ylimyksen kanssa puutarhasta.
"Hän on pelastettu! Kaikki voi tulla hyväksi vielä!" sanoi Kristiina-neiti ja hypähti ulos pensaasta kun he olivat poissa. — "Mutta ah, nyt hänen täytyy paeta, tuon kauniin, uljaan ritarin, ehkä hän ei palaa enää koskaan. Kas, tuohon häneltä on jäänyt kallisarvoinen sinettisormuksensa. Miten minä voin sen hänelle toimittaa. Minun täytyy se piiloittaa, siksi kun hän palaa."
Sitten hän otti sormuksen maasta ja sitoi sen silkkilangalla vyönsä hopeasolkeen merikivisen ristin ja pyhänjäännöksen viereen, jotka hän aina säilytti mukanaan. Sen tehtyään hän juoksi kevyenä kuin lintu oikopolkua myöten linnaan.