Mutta sehän on Janne!
JANNE (ottaa viulun leuvan alta ja tervehtii). Hyvää iltaa ja Jumalan rauhaa metsäpirttiin!
NIILO. Janne on tainnut käydä suolla, saadakseen oppii niiltä, jotka siellä tänä iltana soittavat?
JANNE. Etpä tainnut oikein pitää nuotistani, Niilo, koska luulit sitä itse peikkojen soitoksi?
STIINA. Taitaapa Janne itsekin olla melkein peikko. Eipä hän ensi kertaa soittele niille, jotka tanssivat yösumuissa soiden ja rämeiden yli. Jos me vain olisimme tienneet hänenlaisen höperön olevan metsässä, niin emmepä olisi pelästyneet.
JANNE. Niin, minun pitikin sepittää uusi sävel yhdestä Suursuontytöstä, yhdestä noista hienoista, kepeistä Suursuontytöistä, jotka vain tahtovat tanssia ja leikkiä. Ja hänet oli pantu palvelukseen tuonne alas talonpoikien luokse, missä aina pitää tehdä työtä, rehkiä ja raataa, ja hän oli tullut siellä aivan heikkopäiseksi (vetää pari otetta jousellaan) ja oli vajonnut kaikenlaiseen kurjuuteen. Mutta sitten, kun hän oli syvimmällä surussa ja surkeudessa, alkoi hän tanssin, jonka vertaa ei kukaan täällä kylässä ole nähnyt. (Soittaa pari tahtia.) Kas näin, kuuletteko! Ja koko väen täytyi nousta ylös aivan hurmautuneena. (Soittaa.) Tuntui kuin olisin tulena palanut kun kuulin hänen puhuvan tänään käräjillä. Ja silloin minä sanoin itselleni: siitäpä sinun, Janne Öster, täytyy tehdä nuotti!
STIINA. Yhä hullummaksi vain näkyy Janne vanhentuessaan käyvän.
NIILO. Mitä sinä sanoit? Oletko ollut tänään käräjillä, Janne?
JANNE. Et suinkaan sinä, Niilo, luule minun vanhoilla päivilläni niin käpertyneen, etten saisi aikaan oikeusjuttua? Et suinkaan sinä tarkoita, etten ehtisi olla kunnon tappelussa joka käräjien välillä?
NIILO. En minä sitä ajatellut. Tahdoin vain kuulla miten Helgalle kävi.