STIINA. Mutta, Janne, älkää toki noin tulistuko! Tulkaa sensijaan sisään ja kertokaa meille miten käräjillä kävi!
NIILO. Tulkaa, Janne! Mehän olemme lähimmät sitä kuulemaan.
JANNE (astuu tupaa kohti toisten jälestä). Tekisipä mieleni tulla teille hiukan lakia lukemaan — (Hän pysähtyy ja nostaa pienen nyytin, joka on rappusella tuvan edessä.) Mitä Stiina on tänne ulos jättänyt?
STIINA. En minä tietääkseni ole sinne mitään jättänyt. (He tutkivat löytöä.) Se on minun silkkihuivini, jonka Helga sai lainaksi tänään käräjille mennessään, ja tuon kultaneulan löysi Niilo kerran maantieltä, ja entäs kirkkonenäliina! Mutta silloinhan Helga on kuitenkin käynyt täällä tänä iltana?
JANNE. Hän on käynyt kotona jättämässä teille sen, mikä oli teidän omaanne. — Mutta minne hän sitten on itse mennyt?
STIINA (miettiväisenä). Hän on mennyt jonnekin, mihin hän ei tahtonut ottaa mukaansa mitä minä olin lainannut hänelle — — (Tarttuu kiivaasti Jannen käsivarteen.) Janne, minne luulette hänen menneen?
JANNE (hillitysti, juhlallisesti). Meillä taitaa kaikilla olla sama ajatus, mutta älkäämme kuitenkaan uskoko niin pahaa — — Jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, Niilo, niin menemme metsän halki suursuolle. — Ei, jääkää te, Stiina, kotiin, ettei tupa ole tyhjä, jos hän palaisi!
NIILO. (huutaa). Helga!
JANNE (astuessaan Niilon kanssa). Ei, älä huuda, Niilo! Astukaamme vain aivan hiljaa metsään päin!
STIINA (menee sisään). En ymmärrä miten voin elää siksi kunnes he tulevat.