GUDMUND. Ole vain rauhassa, kyllä hän on kuullut yhtäpaljon kuin muutkin. Mutta, katsos, minun äitini onkin vähän toista maata kuin muut tavalliset ihmiset. Kun minä tänä iltana palasin käräjiltä ja kerroin mitä sinä olit tehnyt, niin hän lähetti minut viemään sanaa sinulle.
HELGA (hurmaantuneena). Mutta tämä ilo on liian suuri! (Heittäytyy ilosta itkien hänen kaulaansa.) Oi, Gudmund!
GUDMUND (melkein pelästyneenä). Mitä ihmettä, Helga!
HELGA (nojaa päänsä hänen rintaansa vasten ja itkee). Tahtoisiko hän ottaa minut palvelukseensa? Mutta silloinhan minä saisin elää. Sillä tiedätkö, minä olin todellakin aikonut mennä Suursuohon tänä yönä. Minä en uskaltanut sanoa isälle enkä äidille etten ollut saanut rahoja, vaan minä tahdoin lopettaa päiväni. Vähän aikaa sitten olin jo veden partaalla, mutta silloin valtasi minut haikea ikävä nähdä lastani vielä kerran eläessäni. Tahdoin vain nähdä sen pienet kädet, sitten olisin mennyt matkaani. — — Sinä et voi käsittää miten iloinen olen siitä että tulit? Sillä sinä olet antanut minulle elämäni takaisin.
GUDMUND (joka näihin asti on seisonut liikkumattomana, lämpenee ja sivelee hiljaa hänen hiuksiaan). Helga, sinä, oletpa tainnut kovia kokea?
HELGA (tointuu äkkiä, irtautuu ja kavahtaa punastuen suorana seisomaan hänen eteensä). Sinun mielestäsi, Gudmund, minä varmaankin käyttäydyn hyvin omituisesti.
GUDMUND (myöskin jäykästi ja hämillään). Et suinkaan sinä voi olla aivan entisesi laisena sellaisen päivän jälkeen.
HELGA. Sinä ehkä sanot äidillesi, ettei hän ajattelisi minua?
GUDMUND. Ei, sitä minä en sano, Helga, mutta ehkä olisi parempi, että sinä ensin vähän tyyntyisit. Katsoppas, me olemme niin tottuneet kotona hiljaisuuteen. Isäni, ensiksikin, on niin hiljainen, että hän voi olla koko päivän puhumatta. Vain silloin, kun meille muille joku pulma ei ota selvitäkseen, sanoo hän pari sanaa saattaakseen meidät oikealle ladulle. Ja äiti sitten. Hän on hiljainen hänkin, mutta toisella tavalla. Hän pitää juttelemisesta. Mutta hän on niin tautien kalvama ettei voi liikkua. Hän ei voi kärsiä ympärillään hätiköimistä eikä kiirettä, vaan kaikkien täytyy liikkua tasaisesti ja hiljaa. — Uskotko sinä voivasi täyttää sen ehdon?
HELGA. Ei ole mikään taito olla tyyni, kun minulla vain on joku, johon voin luottaa. Kun minun ei vain tarvitsisi tuntea olevani kuin ahdistettu eläin. Kun eivät vain joka päivä uhkaisi karkoittaa minua erämaahan. — Voi, jos sinä vain aavistaisit miten vaikealta minusta on tuntunut? — —