GUDMUND. Jos sinä tahdot että minä vaikenen, niin minä vaikenen.
HELGA. Ajattele, että minä ikävöin niin hirveästi, että melkein luulin etten voisi jäädä!
GUDMUND. Ja minä luulin sinun olevan iloisen kun sait olla täällä!
HELGA. Minä en todellakaan voinut sille mitään. Oli jotakin, joka imi ja veti minua metsää kohti. Tuntui yhtä onnettomalta kuin metsälinnusta, joka on häkkiin suljettu.
GUDMUND (hymyilee hänelle ja puhuu kuin lapselle). Oliko täällä joku paha sinulle?
HELGA (torjuen). Oi, ei toki! Mutta vaikealta tuntui kuitenkin. Minä en nukkunut ainoatakaan yötä. Heti kun iltasella painausin vuoteeseeni aloin itkeä ja itkin aamuun asti. Päivin, kun liikuin täällä teidän keskellänne, voin olla itkemättä, mutta heti kun jäin yksin, herahtivat kyyneleet silmiini.
GUDMUND. Sinä taidat olla herkkä itkemään, sinä.
HELGA. Ei minusta tunnu mikään maailmassa niin helpolta kuin ikävöiminen. Ei mikään ollut kaunista eikä mikään hauskaa, enkä minä voinut pitää ainoastakaan ihmisestä. Te kuljitte täällä minulle yhtä vieraina kuin ensi päivänä teidät nähtyäni.
GUDMUND. Oletpa sinä sentään omituinen, sinä Helga. Äsken sinä sanoit tahtovasi jäädä tänne.
HELGA. Niin sanoinkin.