GUDMUND. Ehkä et enää ikävöi pois täältä?
HELGA. Saatpa kuulla miten minun kävi.
GUDMUND (istuutuu pöydälle Helgan luokse). Olisit jo ennen jutellut tämän minulle.
HELGA. Sinulle? Luulen melkein, ettet sinä ole puhunut minulle sanaakaan koko talvena. En uskonut sinun edes muistavan, että minä olin täällä.
GUDMUND. Kukapa silloin ajattelisi lohduttamista, kun uskoo kaiken olevan hyvästi. Mutta nythän sinä sentään olet ikävästäsi päässyt.
HELGA. Silloin kun se oli pahimmillaan pyysin minä äidiltäsi päästä kotona käymään eräänä lauantai-iltana ja viipyä siellä koko pyhän. Ja kun silloin illalla menin, niin en minä uskonut enää koskaan tulevani takaisin Närlundaan. Mutta siellä kotona olivat isä ja äiti niin niin iloisia siitä, että minä sain olla täällä, etten minä hennonut kertoa heille ikävästäni. Ja se kyllä vähenikin samalla kun tulin kotiin.
GUDMUND (kiusotellen). Ehkäpä sinä aloitkin ikävöidä tänne takaisin?
HELGA. Ikävöimistä ei paljon tuntunut maanantaiaamuun asti, mutta silloin se taas valtasi minut. Silloin maatessani minä itkin sitä etten saanut jäädä metsään. Mutta pahimmassa ikävässäni minä muistin jonkun sanoneen, että jos vie kourallisen tuhkaa kotitakasta siihen vieraaseen paikkaan ja sirottelee sen siellä liedelle, niin pääsee ikävästä.
GUDMUND. Sepä oli helppo parannuskeino se, Helga.
HELGA. Niin, mutta katsoppas, siitä on se seurauksena, ettei sitten enää viihdy missään muussa paikassa. Jos muuttaa pois siitä talosta mihin tuhkan kantoi, niin ikävöi sinne yhtä paljon kuin oli ikävöinyt sieltä.