GUDMUND (nauraen). Eikö voi viedä tuhkaa mukanaan siihen uuteen paikkaan?
HELGA. Sitä ei voi tehdä kuin yhden kerran. Sitten siihen on sidottu. Senvuoksi sen keinon käyttäminen on uhkateko.
GUDMUND (teeskennellyn totisesti). Minä en olisi ikinä uskaltanut sitä tehdä.
HELGA (iloisesti). Mutta minäpä uskalsin! Minä tahdoin ennemmin kärsiä sen kuin olla kiittämätön sinulle ja sinun äidillesi.
GUDMUND. Et suinkaan sentään tuonut tuhkaa tänne?
HELGA. Naura sinä vain niin paljon kuin tahdot, mutta kuuntele nyt minua! Minä toin tuhkaa mukanani ja sirotin sen tänne liedelle eräänä päivänä heti päivällisen jälkeen. Sitten minä olin navetassa siihen asti kunnes tuli pimeä, ja minulla oli niin paljon tekemistä, että melkein unhotin koko asian. Mutta ajatteleppas, että kun minun piti tulla sisään, niin minun mielestäni tuli loisti ikkunasta niin lempeästi, ja kun tulin ovesta sisään, niin näytitte te kaikki tuossa takan ympärillä istuessanne niin ystävällisiltä ja tutuilta! Ja koko tupa oli niin kaunis. Oli oikein hauskaa tulla tänne sisään.
GUDMUND. No, silloin sinä, Helga, varmasti uskoit taikaasi.
HELGA. Etpä sinäkään voi pitää sitä muuna kuin ihmeellisenä, Gudmund. Ja siitä asti minä olen viihtynyt päivä päivältä yhä paremmin.
GUDMUND. Ainakin sinä näytät viihtyväsi täällä. Ei sinua voisi tuntea enää siksi suotorpantytöksi, joka seisoi itkien käräjillä… Mutta, entäs jos sinun nyt olisi pakko muuttaa Närlundasta?
HELGA (ääni vapisevana). Minä tiedän, että silloin saisin ikävöidä tänne koko elinaikani.