ERLAND. Muutamat Gudmundin toverit olivat panneet toimeen juhlan. Hän oli tainnut juoda liikaa, sillä kotiin tullessaan hän ei muistanut mitään mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta hänen vaatteistaan me näimme, että hän oli ollut tappelussa, sillä ne olivat aivan repaleissa ja liassa.
GUDMUND (äkkiä uhkamielisesti). Antakaa minun kertoa loppu, isä! (Kääntyen lautamieheen.) Kun sitten tänä aamuna pelimanni Janne tuli meille Närlundaan kertomaan veitsenterästä, joka oli jäänyt murhatun päähän, niin silloin minä otin veitseni ja näin että suurin terä oli poikki. Niin, silloinhan minä olin syyllinen tai ainakin minua voitaisiin epäillä.
LAUTAMIES (hyvin vakavana, mutta tyynesti). Sinäpä tuot ikäviä uutisia, Gudmund.
ERLAND (hetken vaitiolon jälkeen). Kyllähän Gudmund olisi mieluummin tästä vaiennut. Hän kadottaa paljon tällä tunnustuksella.
LAUTAMIES (nousee, katkerasti). Niin, me täällä Ålvåkrassa voimme kaikki olla iloisia, että hän kertoi sen, muuten olisi onnettomuus vetänyt meidätkin mukaansa.
ANNA. Onhan päivänselvää ja oikeudenmukaista että Gudmund tunnusti.
GUDMUND (joka koko ajan on katsonut Hilduriin, astuu askeleen häntä kohti).
HILDUR (on tähän asti ollut hiljaa. Nyt hän kohottaa käsivartensa ja vetäsee hiuksista pois suuret neulat, jotka kruunua kiinnittävät).
GUDMUND (pysähtyy ja katsahtaa häneen moittivasti). Hildur!
(Hildur työntää neulat takaisin kruunuun.)