HELGA. Eikö Hildur ole kuullut vanhaa satua miehestä, joka metsästysretkellä oli sattunut ampumaan toverinsa? Pari päivää senjälkeen piti hänen viettää häitä, mutta häätaloon tullessaan hän meni morsiamensa luo ja sanoi hänelle: "Nyt ei tule häistä mitään, sillä minä en tahdo tehdä sinua onnettomaksi". Mutta morsian otti häntä kädestä ja vei hänet saliin, missä koko hääväki oli koolla, ja puhui heille mitä sulhanen äsken oli sanonut, ja lopuksi hän sanoi: "Minä tahdon, että meidät heti vihitään, sillä minä rakastan sinua, vaikka sinulle olisikin käynyt onnettomasti. Ja kohdatkoon sinua mikä tahansa, niin minä tahdon ottaa kohtaloosi osaa." (Hän pyyhkäsee otsaansa ja katsahtaa kauniisti Hilduriin.) Eikö Hildur voisi sanoa samoin kuin se morsian?
HILDUR. Se, joka noin voi sanoa, oli enemmän kuin ihminen!
HELGA. Onko tuo Hildurin viimeinen sana?
HILDUR (ylenkatseellisesti). Se, mitä Helga kertoi, tapahtuu vain romaanikirjoissa.
HELGA (näyttää siltä kuin hän tahtoisi hyökätä Hildurin päälle, mutta tyynnyttää itsensä). Jos minä en olisi tiennyt häntä syyttömäksi, niin minä en olisi tullut pyytämään Hilduria kutsumaan Gudmundia takaisin.
HILDUR (astuu hyvin jännittyneenä askeleen Helgaa kohti). Tiedätkö sinä sen, vai luuletko sitä vain?
HELGA (katsoo tiukasti häneen). Jollen minä sitä tietäisi, niin en seisoisi täällä.
HILDUR (katsoen vielä kerran tutkivasti Helgaan). Niin, jos se on totta, niin —
HELGA (kiireesti Janne Österille). Janne, juokse sanomaan rengille, että hän ratsastaa Gudmundin jälkeen! Sano, että Hildur pyytää!
(Janne menee vasemmalle.)