HILDUR (istuutuu penkille). Kerro minulle kaikki!
HELGA. Minä olin tänä aamuna Närlundassa, ja kun Gudmund oli lähtenyt tänne, kertoi emäntä minulle mitä Gudmund oli tehnyt, ja että hän aikoi kertoa Hildurille kaikki ja sitten mennä vallesmannin luo.
HILDUR (liikuttaa levottomasti jalkaa). Ei sinun tarvitse niin juurtajaksain kertoa.
HELGA. Minä en tahtonut aluksi uskoa sitä. Silloin hän näytti minulle sen kääntöveitsen, josta yksi terä oli katkennut —
HILDUR (keskeyttää). Entä sitten?
HELGA. Kas, tiesinhän minä heti, että Gudmund ei voisi lyödä kuoliaaksi ihmistä, ei juovuspäissään eikä selvänä. Mutta kun sain nähdä veitsen, olin varma asiastani. Minä sanoin hyvästi emännälle niin pian kuin mahdollista, lainasin hevosen ja rattaat torpparin Jannelta ja ajoin tänne niin joutuun kuin hevonen pääsi.
HILDUR. Mistä sinä olit niin varma?
HELGA. Siitä minä olin varma, että se veitsenterä, joka oli löydetty tuon työmiehen päästä, ei ollut Gudmundin veitsestä, sillä siitä oli vain yksi terä poissa, ja sen minä olin katkaissut kerran kun olin saanut veitsen lainaksi päreitä vuollakseni.
HILDUR (nousee). Voitko vannoa sen todeksi?
HELGA. Sen voin kyllä. Minä sain sen veitsen lainaksi samana iltana jolloin Hildur ensi kertaa kävi Närlundassa. Minä taitoin veitsen teidän tullessanne, sillä minulla oli niin kiire keittää uutta kahvia. Minä pelkäsin Gudmundin suuttuvan minuun, senvuoksi en koskaan tullut kertoneeksi, että olin taittanut terän. Eikä hän itse ole tainnut sitä huomata. — — Niin, semmoinen oli se murha, jonka hän luuli tehneensä.