HILDUR. Jonka hän luuli tehneensä — — Mutta kuinka saattoi kuvitellakaan, ettei hänelle ollut sen selvempänä oma asiansa? Se hänen luulottelunsa on särkenyt meidän onnemme.
HELGA. Ei toki, ei vielä ole niin pahasti käynyt. Vielä teidän valinne tulevat hyviksi. Kun hän nyt tulee, niin Hildur vain sanoo katuneensa, että antoi hänen matkustaa, ja tahtovansa olla hänelle uskollinen hänen teostaan huolimatta.
HILDUR (ei vielä oikein ymmärrä). Enkö minä saa sanoa tietäväni, että hän on viaton?
HELGA. Hildur ei ymmärrä häntä. Kyllä Gudmund pian saa tietää, ettei hän ole murhaaja, mutta minä tahtoisin, että Hildur sitä ennen kutsuisi niinkuin itsestään hänet takaisin.
HILDUR. Etkö sinä virkkanut emännälle mitään veitsestä?
HELGA. En, sillä mielestäni oli paras odottaa. Minusta tuntui, että minun ensiksi piti tulla tänne. Luulin ehtiväni ajoissa, mutta he olivat jo lähteneet vallesmannin luo. Ja silloin minä ajattelin, että oli parempi jäädä tänne ja puhua siitä ensin Hildurille.
HILDUR. Mitä sinä sillä tarkoitit?
HELGA. Eikö Hildur ymmärrä, että minä tahdoin, että te taas tulisitte ystäviksi? Teettehän, Hildur, niinkuin minä olen sanonut? Muuten ei Gudmund milloinkaan anna anteeksi, että Hildur rikkoi hänen kanssaan välit heti kun onnettomuus kohtasi häntä.
HILDUR (Helgan sanat tekevät yhä valtavamman vaikutuksen häneen.) En mitenkään minä voi ymmärtää, että sinä tahdot auttaa minua, Helga! (Hetkisen vaiti oltuaan.) Et suinkaan sinä tiedä, että juuri minun tahdostani sinut pantiin pois Närlundasta?
HELGA. Kyllähän minä tiedän, ettei Närlundan isäntäväki tahtonut minua muuttamaan.