— Onhan se suuri ilo, herra Selmer! sanoi ruununvouti.
— On, on! sanoi herra Selmer, kääntyen Mikko Tiukkatuulen puoleen; pitihän hänenkin puolestaan sanoa jotakin — ruununvoudin pojalle —: Ja nyt mahtaa loma-aika maistua, eikö niin, Mikko?
— Kyllä! vastasi Mikko Tiukkatuuli.
— Niin, kouluaika on ihana aika, sanoi herra Selmer, — ja varsinkin nuo pitkät loma-ajat. Ja ne tulevat jokaisen osaksi, olkoon hänen arvosanansa tutkinnoissa millaiset tahansa!
— Niin kyllä, hymyili ruununvouti, ne ovat kuin Jumalan antama sade; se valun yhtä hyvin syyllisille kuin syyttömillekin!
Mikko Tiukkatuuli olisi suonut herra Selmerin ymmärtävän, että isä teki pilkkaa hänestä ja — hänen kopeudestaan! Voi, kuinka hän toivoi Antti Bechin pääsevän ensimmäiseksi!
Voimistelusali oli koristeltu vihreillä seppeleillä. Salin päätyseinällä, rehtorin puhujalavan kohdalla, roikkui koulun lippu. Kaikki tangot olivat siirretyt nurkkaan, jossa hevonen, pukki ja tikapuutkin olivat; kaikkia lautaseiniä koristivat seppeleet ja irtohirsi oli hinattu kattoon. Koulun penkit olivat järjestetyt riveihin lattialle, keskellä leveä käytävä. Tilat alkoivat täyttyä. Ensimmäisellä penkillä istui kamreeri Ingebrigtsen vaimonsa ja kahdeksan lapsensa kanssa. Muut olivat kiltisti asettuneet viimeisille tiloille.
Ruununvouti saattoi vaimonsa ja Mikko Tiukkatuulen keskimmäiselle penkille. Itse hän meni ylös ihan nojatuoliin asti, lähelle puhujalavaa, jossa opettajilla ja kaupungin luottamusmiehillä oli paikkansa. Kaupunginvouti Bech istui siellä myöskin Svenningsenin, Buggen ja Langen kanssa.
Mutta kauppias Selmer asettui mahtavasti kolmen vesansa kanssa ensimmäiseen riviin kamreeri Ingebrigtsenin kohdalle, mutta käytävän toiselle puolelle.
Mentiin ja tultiin, haettiin paikkoja, tervehdittiin, päätä nyökättiin toisilleen, mutta kaikki kävi meluttomasti ja juhlallisesti kuin kirkossa!