— Astukaa esiin molemmat!
Antti Bech ja Mikko Tiukkatuuli asettuivat opettajan pöydän eteen.
Antti katseli uhallisesti ja totisena suoraan eteensä seinään; Mikko
Tiukkatuulen tuskallisesti jännitetty katse kiintyi rehtorin vakaviin
kasvoihin.
— Opettaja Svenningsen on tehnyt minulle valituksen sinun käytöksestäsi, Mikko. Hän on löytänyt tämän runon sinun kirjastasi, — rehtori veti paperin taskustaan. — Hän olisi voinut rangaista sinua tällaisesta tunnilla luvattomasta työstä, mutta hän mielistyy sinun runoosi, lukee sen tovereillesi ja tahtoo itse säilyttää sen. Tästä olisi sinun — herra Svenningsen'in oppilaana ja runoilijana — pitänyt olla hänelle hyvin kiitollinen. Kaikkea vielä! Sinä käyttäydyt hävyttömästi herra Svenningseniä kohtaan. Siitä olet saanut hyvin ansaitun rangaistuksesi, ystäväni. Tässä on nyt sinun runosi — herra Svenningsen ei luule olevan syytä säilyttää sitä. Ole hyvä!
Rehtori ojensi hänelle paperin, ja Mikko Tiukkatuuli otti sen, tulipunaisena kasvoiltaan. Rehtori seisoi hetken aikaa vaiti heiluen ja lakkaamatta katsellen Mikko Tiukkatuulta. Kun tarkkaan katsoi, huomasi hienon, hienon hymyn rehtorin ohuilla huulilla. Viimein hän kääntyi Antti Bechiin päin:
No, Antti, eikö sinulla ole mitään sanottavaa?
Antti Bech katsoi kysyen opettajaan.
— Minä kuulin sinun esiintyneen luokalla korkeampana tuomarina.
Mutta ehkä sinä olet armollisesti tyytyväinen minun huomautuksiini
Mikolle? Niin, kai minä siinä suhteessa olen onnellisempi kuin herra
Svenningsen, joka sai lähtöpassinsa sinun allekirjoittamanasi. Saanen
siis sanoa kiitoksia!
Rehtori ojensi kätensä. Antti Bech loi katseensa alas ja seisoi liikahtamatta.
— Anna minulle kätesi, poikaseni! sanoi rehtori äkkiä muuttuneella äänellä — melkein sydämellisesti ja tuttavallisesti.
Vitkaan tarttui Antti Bech tarjottuun käteen; rehtori puristi sitä hiukan: