Muutoin poika koetti monella lailla tehdä tiettäväksi, että hän oikeastaan osasi erittäin hyvin — nyt sattui vaan niin perin — helkk. — sikamaisen huonosti, että häneltä juuri nyt pääsi unohtumaan! Niin, kaikkea muuta heidän piti uskoa, vaan ei suinkaan puhtainta, ainoata mahdollista, pysyvää totuutta, ettei hän ollut kotonaan katsonutkaan läksyään!
Useimmiten oli hänen tapansa arvata, ja siinä hän oli oikea mestari.
Kun hän huomasi tunnin kuluessa sen vaaran uhkaavan, että häneltä kysyttäisiin, — opettajan alettua esim. nimiluettelon mukaan määrätyssä järjestyksessä; taikka kun oli hänen vuoronsa kuukauden kuluessa tapahtuvien kuulustelujen mukaan tulla kyseltäväksi, — alkoi Mikko Tiukkatuuli salavihkaa ja ahkerasti hommata paikallansa. Hän pinosi kirjoja eteensä pöydälle koko röykkiön suojatakseen itseään ylhäältä tulevilta tutkivilta katseilta. Kirjapinon takana voi hän hiukan avata läksykirjaa kurkistaakseen sinne. Ja sitten hän tarkisteli, vahtien alituiseen opettajaa, juuri sitä kohtaa sivulla, johon luuli sen oppilaan pysähtyvän, jolta sillä hetkellä kyseltiin. Jos opettaja onnettomuudeksi sattui kävelemään luokan edessä tai penkkirivien välissä, eikä kirjamuurista enää ollut hyötyä, pisti hän äkkiä kirjan poveensa jonakin sopivana hetkenä, istui hiukan aikaa ja nousi sitten pyytäen:
— Saanko minä mennä pihalle? No, eihän sellaista juuri voinut kieltää, mutta jos nyt kumminkin niin kävi, istui Mikko Tiukkatuuli hetken levottomana ja uudisti sitten pyyntönsä surkealla ja rakoilevalla äänellä.
Näin sai hän viisi tai seitsemän minuuttia aikaa lukea häiriöttä.
Koko läksyä ei hän usein tällä tavalla ennättänyt oppia ja kuulusteltaessa tuli varastettu tieto piankin ilmoille. Varoen hän sitten sanoi sanan tai kaksi, lauseen alun, joka saattoi olla todenmukainen — varovasti onkien opettajalta kehoittavaa päännyökkäystä todistamaan hänen olevan oikealla tiellä, auttavaa sanaa, johon edelleen voisi nojautua. Usein meni hyvin. Oli yhtä ja toista, josta tarkkaava korva saattoi tehdä todenmukaisen johtopäätöksen, kun vaan sai alun; tappelun seuraus, tekosanan taivutus joko säännöllisesti tai säännöttömästi, myöntävä tai kieltävä vastaus kysymykseen — jo kysymyksen muodosta saattoi paljon arvata! Mutta saattoi käydä niinkin, että kaikki meni hullusti, päin seiniä. Kun hän oli saanut opettajalta kehoittavia päännyökkäyksiä ja ystävällisiä avunsanoja: juuri niin oikein Mikko — — presens parti — niin particip — —! — silloin paljasti joku hurjasti väärin arvattu sana sen tietämättömyyden kuilun, jonka äyräällä Mikko Tiukkatuuli oli huojunut, ja nyt hän sai kestää vihan myrskyn, joka vyöryi hänen ylitsensä entistä rajumpana ja tuimempana!
— Kyllä minä tiedän, sinä poika koitat hävyttömästi arvaamalla päästä eteenpäin! Kyllä sinut opetan! Luuletko hyödyksesi vetäväsi minua nenästä, kelvoton? Siinä sinä suuresti erehdyt.
Sitten tuli läksytys ja 4 arvosteluvihkoon ja muistutus ja kaikenlaista onnettomuutta tuolle tavattomalle nulikalle, joka luuli arvaamalla selviävänsä läksystä! Kaikesta huolimatta harppasi poika tappionsa jälkeen paikalleen, levollinen ilme kasvoillaan; olihan tuo tavattomuus kuitenkin käynyt päinsä, — eikä niin aivan harvoinkaan!
Itse asiassa eivät opettajat paljon — tai eivät juuri ollenkaan — välittäneet Mikko Tuikkatuulesta; kun olivat sohasseet hänelle 2,5, eivät he enempää tarkanneet häntä. Eikä Mikko Tiukkatuuli liioin huolinut opettajista, kun hyökkäys oli kestetty ja hän istui paikallaan vapaana muista huolista. Lopun tuntia istui hän hiljaa tuolillaan antamatta tilaisuutta minkäänlaiseen valitukseen "opetuksen häiritsemisestä", niinkuin muistutuksissa sanottiin. Useimmiten hän kirjoitteli ja piirusteli paperilappusille. Väliin saattoi kyllä kuulua äreä:
— Olet tarkkaamaton, poika! Pane pois ne vehkeet!