Viimein voitto!
Hän laivan kannella tähtäilee —
On uljas katse ja sorja varsi —
Kolumbus, minne hän joutunee,
Kun miehistö tuskin tottelee?
Sen röyhkeä huuto jo korvia karsi!
Hän silmäns' aavan ve'en yli luo,
Ja rinnassansa on ahdistusta:
"Siis eikö mun kohtalo viimein suo
Jo maatakin nähdä? Vai joko tuo
On aatteeni loppu ja hautani musta?"
Mut taakse jo miesten raivoinen
Käy joukkio räyhäten, miekat käissä:
"Kolumbus, käänny! Me uhmaillen
Nyt käskemme kerran viimeisen!
Ei seurata hullua retkissä näissä!"
Jo vimmoissaan hänet piirittää
Tuo joukko ja uhkaa miekoillansa.
Sen uhkaus on yhä villimpää —
Kolumbus vankkana, pystyssä pää,
On vait', ei siirry paikastansa.
Vaan sitten hän äkkiä naurahtaa
Ja varmana viittaa merta kohti:
Kali, sielläpä miehet riemuten saa
Nyt vihdoin nähdä, kuinka se maa,
Jot' etsittiin, jo lännessä hohti!
— Kas vaan, sankariruno! sanoi Svenningsen. Kaikki pojat katsoivat
Mikko Tiukkatuuleen, useimmat irvistellen pilkallisesti. Mikko
Tiukkatuuli istui pää käsivarsilla, nenä pöytään litistettynä.
— Suurenmoinen runo! sanoi opettaja.
— Olihan siinä virhe runomitassa parissa paikassa! nauroi Simo Selmer, kumartelija, ensimäisessä penkissä, opettajalle.
— Tämä on huolellisesti säilytettävä, sanoi Svenningsen pilkallisella tavallaan, käärien paperin kokoon.