Silloin Mikko Tiukkatuuli nosti päätään ja katsoi opettajaan, joka pisti kokoontaivutetun paperin povitaskuunsa. Mikko Tiukkatuuli hyppäsi esiin:
— Antakaa se minulle! Se on minun!
— Se oli sinun. Nyt se on minun, herra runoilija!
— Minä tahdon sen takaisin, huusi Mikko Tiukkatuuli itku kurkussa.
Opettaja Svenningsen katseli kummastellen ja ankarasti Mikko Tiukkatuulta; sellaisena ei hän ollut koskaan nähnyt tuota hiljaista poikaa.
— Kuinka sinä uskallat? Tahdot? Sinun tahtosi pysyy toistaiseksi täällä minun taskussani, Mikko parka, ja siellä sen on pysyminen. Kun sinä teet tällaista tunnilla luvatonta työtä, — näenhän minä, tämä tuote on koulun musteella kirjoitettu, — niin otetaan se sinulta pois, pannaan takavarikkoon, yksinkertaisesti, ukko parka?
Silloin tapahtui jotakin tavatonta. Mikko Tiukkatuuli astui kahden ensimäisen penkin väliin, Simo Selmerin ja Antti Bechin. Kun opettaja viimeisten sanojensa ohella nyökkäsi hymyillen ja taputti rintaansa povitaskun kohdalta, löi Mikko Tiukkatuuli kaikin voimin nyrkkinsä Antti Bechin pöytään, jotta kolahti, ja huusi itkunsekaisella äänellä:
— Tämä on hävytöntä!
Opettaja hyppäsi alas tuoliltaan.
— Mitä sinä sanoit? kuinka sinä sanoit, poika?