— Saisinko vähän puhutella rehtoria?
— Kyllä, heti!
Rehtorin rouva vei hänet eteisestä erään sisäoven kautta kansliaan.
— Olkaa hyvä, istukaa, kyllä hän pian tulee.
Hän nosti korkeaselkäisen nahkatuolin pojalle ja meni.
Mikko Tiukkatuuli istui kovalle tuolille.
Rehtorin kansliahuone oli pitkä ja kapea, akkuna toisessa päässä. Seiniä peittivät hyllyt, niin, seinät olivat pelkkänä hyllynä, kirjat seisoivat tiheissä rivissä katosta lattiaan asti.
Mikko Tiukkatuuli istui korkeaselkäisessä tuolissa suorana, melkein pystyssä, sillä selkänoja oli aivan kohtisuora. Hänen varpaansa ulottuivat juuri lattiaan. Hän katseli ympärilleen, tuijottain kirjoihin; vähä vähältä alkoi hänestä tuntua siltä, kuin seinät lähestyisivät toisiaan, lähemmäksi yhä lähemmäksi — tahtoen likistää hänet väliinsä ja painaa nuo kankeat ja kiristetyt kirjain selät häneen — — —
Hän liukui alas tuolilta. Hän saattoi tuskin seisoa tuskalta, hiipi ovelle, tarttui avaimeen: ovi oli suljettu.
Ja toinen ovi — se johti eteiseen!