Seuraavana päivänä piti rehtori toisella tunnilla ankaran nuhdesaarnan "koulun häpeästä", "poliisit niskassa", "elämöimisestä kaupungilla" j.n.e.
— Rangaistukseksi saa koko luokka jälki-istuntoa 2-3.
Svenning oli kannellut! No, hän oli kerrassaan halpamainen! Aina!
Kun Svenningsen tuli saksankielen tunnille kello 12, oli luokka tehnyt suuremmoisen päätöksen, yksimielisesti. Ja jos joku pettäisi, niin sille annettaisiin sellainen selkäsauna, että hän tietäisi saaneensa. Aate oli Simo Selmerin, ja Antti Bech oli heti innokkaasti kannattanut sitä. He olivat hyviä ystäviä jälleen, tietysti! Sovittu oli sovittu… Kaikki luokkalaiset olivat taas ystävyksiä!
Svenningsen tervehti niinkuin ennenkin. Luokka nousi seisomaan, kaikki olivat synkän ja tyytymättömän näköisiä.
Svenningsen alkoi kuulustella. Kukin koetti olla happaman näköinen, vastaten lyhyesti, toinen toisensa perään.
Svenningsen ei näyttänyt olevan tietävinäänkään. Hän rupesi tapansa mukaan latelemaan sukkeluuksia, tekemään pilkkaa, ensin Söyrinki Miehentappajasta ja sitten Hannes Otterbechista. Ei kukaan nauranut. Kaikki olivat synkkiä ja jöröjä naamaltaan. Ei sittenkään naurettu, vaikka pikku Söyrinki kaikessa yksinkertaisuudessaan käänsi:
"Die Schweisstropfen traten vor seine Stirn" lauseella:
— Sveitsiläisioukot astuivat tähtensä luo.
Svenningsen sai tästä vettä myllyynsä, nauroi ja pilkkasi. Mutta pojat eivät hymähtäneetkään. Pari ei voinut olla nauramatta, mutta he pitivät nenäliinaa suunsa edessä, ettei sitä huomattaisi.