He saattoivat hyvin huomata, että Svenningsen oli ihan raivostua tunnin lopulla.
Kello 2 tuli opettaja Svenningsen luokkaan, valvomaan jälki-istuntoa.
Siellä ei ollut sieluakaan. Svenningsen etsi ylhäältä ja alhaalta, koulun pihasta ja voimistelusalista. Ne nulikat olivat luultavasti menneet kotiin!
Täydessä raivossa hän kiskasi takin ylleen ja meni pois. Koulun portti läjähti, kun hän lähti.
Samassa syöksyi koko poikajoukko meluten sisään. Ja se jälki-istunto vietettiin ilolla ja riemulla kaikin tavoin. Jotkut käyttivät tilaisuutta hyväkseen, onkien etevimpien neuvoja laskentoesimerkkeihin ja latinankirjoitukseen; toiset kurkistivat opettajain pöytälaatikkoon ja tarkastivat, päiväkirjaa. Useimmat toivat lakkinsa käytävästä, asettivat ne riviin seinälle ja heittivät pallolla niihin. Matti Johnsgaardilla oli pallo mukana.
Kun kello oli kolme, pukivat he ylleen sillä aikaa kun Hans Otterbech lähetettiin rehtorin luo kysymään:
— Joko saisi mennä?
Rehtori seurasi Hans Otterbechia vallan vihoissaan:
— Mutta hyvät pojat, eikö herra Svenningsen ole täällä?
— Ei, ei kukaan ollut nähnytkään herra Svenningseniä.