— Hyvä on! Ja Bugge ukko otti itse Antin kynän ja vei sen Söyringille.
— Tässä on, ystäväiseni, nyt olet autettu! sanoi hän ystävällisesti.
— Paljon kiitoksia, sanoi Söyrinki Miehentappaja.
— — Kello yhden aikaan keräännyttiin aina kirjoituspäivinä vertaamaan konsepteja koulurakennuksen takana; nurmikentällä seisoivat pojat ryhmissä, kukin luokka itsekseen. Mutta leipuri Hansen'in kulma akkunassa vastapäätä koulua istui seitsemän ylioppilaskokelasta, verraten hekin laskujaan; he olivat kovin olevinaan, muka, joivat limonaatia ja söivät leivoksia, parilla pojalla oli puoli pulloa olutta, jota he näyttivät akkunasta toisien poikien kiusaksi; lie polttivat paperossiakin siellä leipurilla. Jos joku opettaja kulki ohitse, katosivat olutpullot akkunasta ja tupakinsavu puhallettiin leipuri Hansenin huoneeseen.
Mikko Tiukkatuuli ei koskaan ollut neuvotteluissa. Hän juoksi aina suoraa pää kotiin. Kun kotona kysyttiin, kuinka koulussa oli onnistunut, sanoi hän varmalla tavallaan: — No, noin kohtalaisesti! Eikä hänellä koskaan ollut mitään konseptia näytettävänä.
— Ei — no — tietysti minä kirjoitin konseptinkin, mutta kirjoitin vihkoon ihan toisella tavalla — ja — konseptia ei lopulta voinut lukeakaan — niin minä heitin sen pois!
Parasta olikin, ettei itse tiennyt mitään! Hän tunsi vatsassaan ja rinnan alla ilkeätä kouristusta aina, kun vaan ajattelikin virheitä. Hän tiesi joka kerta kirjoittaneensa sentään niin, ettei 6 tulisi. Ja olkoon, mitä on! Todistuksessa sen kerran kuitenkin saisi nähdä.
Toisinaan hän joutui ihan tuskan valtaan ajatellessaan, — että olikin ehkä kirjoittanut aivan hullusti! Olihan ennenkin niin käynyt, vaikka hän oli ollut itse aivan varma kirjoituksistaan, toivoen 2. Ja kirjoitus olikin ollut kamala, 4 ja 5 arvoinen!
Kaikissa tapauksissa oli nyt epätietoisuus parempi; sen nojalla voi vielä toivoa, ja toivo oli hyvä apulainen jännittävissä ja vaikeissa tutkinnoissa.
Suulliset tutkinnot olivat jo alkaneet, ja Mikko Tiukkatuuli iloitsi. Söyrinki Miehentappaja oli pelastettu kirjoituksissa. Söyrinki olikin koko luokan turvatti. Vieläpä toiset ääliötkin Söyringin omassa rivissä, jotka kilpailivat ultimus-arvosta hänen kanssaan, olivat isällisiä häntä kohtaan. Nämä olivat aika poikia, vahvoja kuin hongat, heidän piti vaan suorittaa keskikoulu-tutkinto ensi vuonna ja sitten — suoraa päätä merelle; Janne Kock, Sivert Voileipä ja pari muuta. Söyrinki oli kurja ja pieni ja itki niin surkeasti. Hänen täytyi kumminkin päästä lukutietä maailmaan, läpi kimnaasin, suorittaa maturiteettitutkinto ja sitten yliopistoon; tämä oli hänen isänsä, lukkarin, järkähtämätön tahto pikku Söyringin suhteen.