Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoittaa:

»Ihmeellistä, että minulla vielä saattoi olla niin hauska. Mutta sen vaikutti kai etupäässä mainio musiikki – innokas tanssiminen – elämän elämä – taivaallisen ihana galopaadi, jonka tanssin aivan kuin elämän reippaimpina päivinä, jolloin valtimot löivät taivaan korkealle ja sydän samoin, ja jolloin hengitys katkesi, jolloin vain lensi eteenpäin, eteenpäin, aivan kuin elämän onni olisi ollut maalina.»

Nämä ovat kylläkin vaihtelevia tunnelmia, sitä ei voi kieltää. Mutta »sinisilmäinen» ja romanttinen kaipaus häneen on kuitenkin pohjasävelenä kaikessa, niin Stansvikin »alppien» keskellä kuin tuon jumalallisen galopaadin aikana, ja yksinpä silloinkin, kun hän uudelleen tapaa jumaloimansa runoilijan Porvoossa. Hän on jälleen sukulaisten luona siellä ja kirjoittaa sieltä 9 p:nä marrask. 1845:

»Miten tyytyväinen olin iltaani, sillä vietin sen henkilöiden luona, joita ihailen, ja henkilöiden seurassa, joita niin suuresti rakastan. Minä olin – Runebergeilla. Oli mielenkiintoista kuulla heidän puhuvan, noiden kaikkien. Tuon viisaan, maailmaakokeneen rouva Runebergin, tuon vilkkaan, sukkelan, intomielisen Anna Reuterskiöldin eli ’Genie R:n’, joksi häntä syystä kylläkin nimitetään, tuon suuren runoilijan, jota voi verrata ainoastaan – häneen itseensä, ja Sofin [Ottelin], tuon harvinaisen, rikaslahjaisen tytön. Minä itse tunsin itseni niin mitättömäksi, niin olemattomaksi noiden joukossa. Minä vain nautin, ja runsaassa määrässä kylläkin. Sellaiset illat ovat sekä hupaisia että opettavaisia, ja hauskaa on voida pitää kaikista näistä ihmisistä. Tuntee itsekin tulevansa ikäänkuin paremmaksi niinä hetkinä, jolloin on heidän kanssaan. Ja saada silloin tällöin hyväily, ystävällinen katse tuolta puhtaalta, lämminsieluiselta Anna R:ltä ja sydämellinen sana Fjalarin runoilijalta on suoranainen ilo sydän-raukalleni, joka janoaa hyväntahtoisuutta ja joka paleltuisi pois ilman lämpöä ja aurinkoa. Muistan niitä aikoja, jolloin ennen olin R:lla, jolloin elin ainoastaan nykyhetkessä ja ammensin lämpöni ja valoni runoilijan silmästä ja katsoin häneen niinkuin Jumalan korkeaan taivaaseen, jossa kaikki ihanuus on, enkä sellaisina hetkinä ajatellut mitään muuta kuin häntä – mutta nyt!»

Emilie Björkstén tunnekylläisine, liehahtelevine luonteineen olisi enemmän kuin kukaan muu tarvinnut tyyntä tahtoa, joka olisi hallinnut häntä, voimakasta kättä, joka lempeästi olisi kuljettanut hänen sielunsa pois siitä muodottomien mielikuvien harhasokkelosta, johon se oli eksynyt, joka viisaasti olisi selventänyt ajatukset noissa herkeämättä työskentelevissä aivoissa, jotka nyt olivat tupaten täynnä Eugène Sue’n »jumalallisia» romaaneja ja atterbomilaisia sitaatteja. Hänen vanhempiensa kuoleman jälkeen ei ollut ketään, joka olisi osoittanut tarpeeksi mielenkiintoa hänen omaa itseyttään kohtaan ruvetakseen hänen itsensä vuoksi hiljalleen kehittämään niitä mahdollisuuksia, jotka asuivat hänen sisimmässään: hänen palavaa kauneudenkaipuutaan, hänen runouden ja musiikin ihailuaan, hänen leimuavaa innostustaan kaikkeen »suureen ja ihanaan» elämässä. Hänen juureton olomuotonsa oli saanut aikaan sen, että hän itse oli saanut etsiä mistä sattui saamaan ravintoa kaikelle sille, mitä hänen mielensä kaipasi, ja kaikki romantiikan pingoittuneimmat aatteet olivat löytäneet erinomaisen maaperän hänen päässään ja sydämessään. Tässä oikullisessa kiihtymistilassa oli ihmisten mielestä juuri hänen viehätysvoimansa; miehet rohkaisivat sitä, naiset moittivat sitä; hän heittelehti äärimmäisyydestä toiseen, ja huolimatta ikuisesta ystävyydestä ja palavasta rakkaudesta, joista hän niin usein puhui, sai hän kuitenkin yksin koettaa pitää huolta itsestään ja epätasaisesta luonnonlaadustaan, mikä ei suinkaan hänelle onnistunut. Koko hänen elämänsä oli tunteiden ja tunnelmien epäselvää kaaosta, josta puuttuivat kaikki mittasuhdat ja josta kaikki todellisuus oli julistettu pannaan. Kunnes Runeberg tuli. Ei enää loistavan sädekehän ympäröimänä, ihailtuna runoilijana, vaan sinä voimakkaana, tyynenä, ylemmyydellään hallitsevana miehenä, jota hän rakasti. Mutta hänen kanssaan tuli myös ristiriita oikean ja väärän välillä hänen elämäänsä.

Hän ei ollut vielä kahtakymmentä kolmea vuotta (1846), Runeberg oli pari vuotta yli neljänkymmenen. Muutamat ystävälliset sanat, jotka tämä joillekin toisille sanoi hänestä ja jotka hän sattumalta kuuli, olivat se kipinä, joka sytytti tulen hänen herkkäliikkeisessä sydämessään täyteen liekkiin. Runeberg oli siis kiintynyt häneen sillä tavoin. Hän ajatteli ja tunsi niinkuin kuka muu mies hyvänsä. Sanomattomalla riemulla Emilie kätki hänen sanansa sydämeensä.

Aluksi hän pelkäsi tavata Runebergia, pelkäsi, että tämä huomaisi hänen haltioituneen ihailunsa nyt kokonaan muuttaneen luonnetta. Hänen sisimpänsä oli taas kuin myrskyävä meri. Ilo, onni, itsesoimaus siitä, että hän tällä tavoin ajatteli toisen puolisoa, pelko ihmisten tuomiosta, tuo usein palautuva tunne syvästä synnillisyydestä – kaikki tämä riehui ja kuohui hänen sielussaan. Kyyneleitä ja pelkoa ja vavistusta ja rukouksia Kaikkivaltiaan puoleen, jotta Hän armossaan lainaisi voimaa taistelemaan kiusausta vastaan! Hän yritti olla tapaamatta Runebergia ja palauttaa mieleensä menneisyydestä vanhoja muistoja, jotka kerran olivat tulittaneet hänen mieltään. Mutta muutamana kesäkuun päivänä sattuivat he yhteen eräällä huviretkellä.

»Tuo päivä oli taas sellainen, joka ei milloinkaan hälvene muististani», kirjoittaa hän. »Oikein iloisin ja levollisin mielin vaelsin minä tuolle ihanalle seudulle, iloisessa seurassa, josta suurimman ilon minulle tuotti takaisin palanneen Lotta Gaddingin ja runoilijan läheisyys. Jospa edes puoleksikaan osaisin kuvailla seutujen kauneutta! Noiden korkeiden, metsäpeitteisten kallioiden suurenmoista taulua tai noiden vehmaiden, viheriäisten laaksojen hymyilevää näköalaa, joskin valkovuokot jo siellä ottivat jäähyväisiään keväältä ja meiltä jo sentähden joutuivat unhoon nupullaan olevain kielojen vuoksi, joita tervehdittiin todellisella riemastuksella ja joita minä sain kimpun R:lta; sellaisen kimpun jota on täytynyt etsiä löytääkseen ja jonka tuoksu ja kukkeus yhä seuraa minua.» Ja hän jatkaa pitkän luonnonkuvauksen jälkeen: »Ja sitten – sitten sain niin usein kuin tahdoin lepuuttaa juopunutta silmääni tuon ihmeellisen miehekkäillä, sielukkailla piirteillä, kuitenkin hämmentyen joka kerran, kun hän tavoitti tämän katseen, aivan kuin olisi ollut synti katsella häntä. Kenties olikin niin, sillä riippuu niin äärettömän paljon siitä, miten katsoo? Sydämeni pohjaan kätken kuitenkin kaikki hänen sanansa, sillä senhän ainakin saan tehdä, ja kun tulen oikein surulliseksi, saan uudestaan miettiä niitä hänen sanojaan, jotka tekivät minulle niin äärettömän hyvää hetkellä, jolloin, epätoivo asui sielussani.» –

»Olkoon, että mielenkiintoni häneen on syvempää ja lämpimämpää kuin mitä sen ehkä pitäisi, mutta ainakin iloitsen siitä, että pidän yhtä sydämellisesti hänen puolisostaan. Iloitsen hänen levottomuudestaan, kun hänen puolisonsa tänään viipyi niin kauan, sitä oli niin kaunis katsella ja se todisti myös, kuinka väärin hänelle tehdään, kun sanotaan, että hän ei oikein rakasta häntä. Niitä ei ole sentään monta, jotka niin sanovat, ja he eivät voi käsittää rakkautta, jossa ei ole mitään liehittelyä, rakkautta, joka harvoin näkyy, mutta aina tuntuu. Ja kuinka olisi mahdollista olla rakastamatta tätä naista, hänhän on niin erinomainen joka suhteessa ja puolisoonsa äärimmäisen kiintynyt. Kuinka hän mahtaa olla onnellinen!»

Hän kärsi itse yksinäisyydestään – siitä, että hänen oli niin vaikea omin neuvoin selvittää sekavia käsitteitään, ja säälittää, kun kuulee hänen uskovan surunsa eräälle ystävättärelleen: »Oi, ei ole juuri ainoatakaan kotia, oikeaa lämmintä ja hyvää kotia, joka itsestään tahtoisi avautua minulle. Mikä siis on oleva kohtaloni? Missä saanen tervehtiä syysaurinkoa? Mahtaneeko se enää tapahtua tällä rakkaalla seudulla, jota rakastan niin äärettömästi, sentähden että myös itse olen saanut täällä rakkautta.» Ja hän itkee itseään ja hyljättyä asemaansa elämässä. »Mutta», jatkaa hän, »juuri kun parhaillaan valitin, valtasi minut autuus, sillä hän, joka suureksi osaksi, en uskalla sanoa, että se on yksinään hän, joka tekee minulle eron täältä niin vaikeaksi, meni samassa ohitse. Sydämeni löi pari kertaa rajusti nähdessäni hänet, ja huuleni lausuivat suruisasti ja hellästi: Kas tuolla menee hänkin! Se oli autuuden silmänräpäys, tuo sekunti, jolloin näin hänet, mutta sekään sekunti ei ollut sekoittumatonta iloa, sillä muistin heti, että oli synti tuntea sellaista iloa nähdessään henkilön, joka on toisen oma. Hyvä, sinä määrättömän hyvä Jumala, älä langeta ylleni tätä vaikeaa rangaistusta: ota pois jokainen rakkauden hiven, jokainen kielletyn tunteen kipinä rinnastani ja pane sinne sijaan levollinen ja maltillinen kiintymys! Se olisi niin hyvä minulle.»