Mutta tunteet eivät aina ole kätkettävissä, kaikkein vähimmin romantiikan aikakaudella, ja levon ja välinpitämättömyyden rukoukset eivät kenties olleet tarpeeksi vakuuttavia tullakseen kuulluksi tuolla ylhäällä. Valoisat kesäyöt ja ne monet serenaadit »huumaavine sävelineen», joita laulettiin hänen ikkunansa alla, eivät tuoneet mitään viilentävää tuulahdusta hänen »tuliseen rintaansa».
Sellainen valoisa ilta oli silloinkin, kun Runeberg lupasi antaa hänelle ensimmäisen käsikirjoituksen pariin runoonsa (Viapori ja Sven Dufva), mutta yhdellä ehdolla: Emilien tuli omalla käsialallaan jäljentää ne häntä itseään varten. Emilie Björkstén kertoi myöhemmin monta kertaa, kuinka hän ensin hämmästyksissään, ajattelematon kun oli, vilkkaasti oli vastustanut hänen pyyntöään ja huudahtanut: »Ei, ei, minulla on niin ruma käsiala!» Mutta Runeberg oli järkähtämätön ja kieltäytyi ehdottomasti antamasta käsikirjoitustaan ilman korvausta. Hämillään ja epäröiden kysyi hän rakkaalta Anna Reuterskiöldiltään neuvoa, ja tämä läksytti hänet perinpohjaisesti selittäen, mikä suosionosoitus sellaisen lahjan tarjoaminen oli hänelle ja kuinka järjetön hän oli ollut. Jonka jälkeen Emilie katuvaisena juoksi takaisin runoilijan luo, ja tämä lupasi antaa hänelle ei ainoastaan runot – vaan kaiken, mitä hän pyysi.
Runebergit muuttivat Kroksnäsiin, ja Emilie Björksténillä oli niin huono onni, että hän saapui heitä tervehtimään sellaisena päivänä, jolloin Runeberg oli poissa, ja hänellä oli tietysti mitä hirveimmät omantunnonvaivat siitä, että hän, huolimatta hänen vaimonsa suuresta ystävällisyydestä, tunsi itsensä syvästi pettyneeksi. Sitten matkusti hän itse Hämeeseen ja vasta elokuussa hän näki Runebergin jälleen. Hän kirjoittaa siitä itse:
»Minä olen tavannut hänet tänään, sillä olin heikko; en voinut vastustaa kiusausta. Ja hän oli entisensä kaltainen, aina on hänellä tuo sama yksinkertainen, rakastettava sydämellinen olemus. Mutta kuinka tummaksi hän on tullut! Kuinka aurinko on polttanut tuon posken ja tuon tyynen otsan ruskeaksi kuin mahonki! Mutta miellyttävältä tuntui hän minusta sentään. Näen hänet vieläkin edessäni sellaisena kuin hän seisoi portailla katsellen luonnon suurenmoista näytelmää; kun ukkonen jyrisi ja salamat iskivät tulta yli järven ja maan. Samassa silmänräpäyksessä avasin minä oven, mutta suljin sen jälleen nuolennopeasti tietämättä oikein miksi, kun huomasin hänet. Hän teki sitten pilaa siitä ja sanoi, että minä pelkäsin häntä. Oi, olisipa hän aavistanut, kuinka totta hän puhui! Niin, minä pelkäsin, pelkäsin niin, että sydän löi tuhatkertaisin lyönnein rinnassani ja että kaikki veri syöksyi sinne tehden posket aivan kalvaiksi. Omituista! Ja kuitenkin kaipaan joka hetki saada nähdä häntä, saada virkistystä, lohtua, hurmaa hänen sanoistaan ja hänen valoisista ajatuksistaan.»
»Tänään annoin hänelle myös jäljennökseni hänen runoelmistaan ja hänen käsikirjoituksensa jäi minulle! Nuo hänen kallisarvoiset ajatuksensa, jotka on kirjoitettu samassa kuin ne ovat syntyneet, ovat minun, yksinomaan minun! Jospa vain kaikki tietäisivät, minkä kallisarvoisen aarteen minä omistan! Ja jospa hän vain itse tietäisi, kuinka monasti nuo hänen kätensä piirrot hehkuvat kuin tuli hämmentyneiden katseitteni edessä. Minun ihailuni häntä kohtaan on niin valtava, mutta samalla niin ehdoton, se on kuin lapsen ihailua aurinkoa kohtaan, joka loistaa, mutta siihen sekoittuu myös intohimoa. Jos minä rakastan häntä, niin se on hänen syynsä. Hän tunsi vilkkaan, haaveksivan mieleni, hän tunsi minun ihailuni kaikkea runoutta kohtaan, hän tunsi minun kahdeksantoista ikävuottani. Miksi piti hänen siis kohdella minua sellaisella hyväntahtoisuudella? Miksi lausua niin minusta, monta kaunista sanaa, joita minä en, se täytyi hänen oivaltaa, voisi unhottaa, ja miksi aina antaa minulle kaikkia noita todistuksia mielenkiinnostaan? Miksi? Miksi? Eikö hän siis voinut aavistaa, miten kävisi, ja että minun palava innostukseni runoilijaa kohtaan niin helposti voisi muuttua – rakkaudeksi, sillä ihailusta on rakkauteen vain yksi ainoa lapsen-askel. Eikö hän voinut aavistaa sitä, hän, jolla on niin syvä ihmissydämen ymmärtämys, hän, joka niin hyvin näyttää tuntevan kaiken nuorison ja nuorison kaikki ajatukset ja tunteet? Eikö hän voinut käsittää, että minä hurmautuisin siitä kuvasta, jonka hän antoi minulle tuona unohtumattomana syys-iltana, ja hänen – suuteloistaan! Sillä kolme kertaa ovat minun huuleni koskettaneet hänen huuliaan, enkä minä sitä unhota.»
Kun muistaa, että hän eli keskellä panttileikkien ja kummisuudelmien aikakautta, ei tämä liene kuitenkaan ollut mitään sen vakavampaa, joskin nuori tyttö tunsi itsensä hämmentyneeksi ja onnelliseksi tuon suuren miehen ohimenevästä hyväilystä. Oli vielä tuleva aika, jolloin hän oli oppiva ymmärtämään eron leikin ja toden välillä tässäkin suhteessa.
Emilie Björkstén pakeni tuon »ihmeellisen» vaarallisesta läheisyydestä ja matkusti maalle, missä hän jälleen joksikin ajaksi vaipui luonnonihailuun, joka ei kuitenkaan voinut karkoittaa levottuuttavia muistoja.
»Tuuli on niin vilpoinen ja tie niin kolea, mutta kuitenkin rauhallinen», kirjoittaa hän 28 p:nä syyskuuta: »Oi, jospa sentään voisin tuoda ilmi kaikki tunteeni, sillä minä tunnen niin paljon, niin paljon. Koko luonto näyttää minusta tällä hetkellä olevan täynnä runoutta; taivaassa, ilmassa, päivän kajossa, äänettömyydessä ja kaihomielessä, kaikessa on runoutta Hän tuntisi sen, jos hän olisi täällä. Hän, kaikkien noiden laulujen luoja, jotka ovat iloittaneet minua niin monta kertaa. Oi, nyt – nyt on minulla kerrankin ollut rohkeutta kieltäytyä nautinnosta saada nähdä hänet, ja minä olen ylpeä siitä!»
Kun hän kuukautta myöhemmin jälleen oli Porvoossa, näyttää vastustusvoima tuntuvasti heikentyneen. Hän kertoo, kuinka hän eräänä iltana kiiruhti pois eräistä vieraskutsuista »juosten niin hiljaa ja salaperäisesti kuin olisi ollut kysymyksessä suuri synti, kimppu valkeita, raikkaita, tuoksuvia narsisseja kädessäni hänen [rouva R:n] luokseen – vieden makeisia heidän sairaalle lapselleen, ja jolloin minulla ei ollut hänelle mitään ja kuitenkin kaikki, sillä hänelle annoin minä sieluni ja sen lämpöisimmät, kuumimmat tunteet. Oi, se oli ilta, joka vieläkin elävästi on muistissani: Muistan vielä, miten silloin olin puettu, kuinka ilmava minun pukuni oli ja kuinka kukat hiuksissani ikävöivästi tuoksuivat tummien lehtiensä lomissa. Tulin niin pikaisesti, niin odottamatta ja viivyin niin vähän aikaa, että hän sanoi nähneensä ’näyn’. Epämieluisa ei tämä näky hänelle ollut, sen tiedän.»
Hänen rukouksensa muuttuvat itsetiedottomasti. Nyt hän makaa polvillaan »Iankaikkisen» edessä ja kiittää häntä, ei siitä, että hän olisi saavuttanut välinpitämättömyyden ja torjunut pois vaaran, vaan siitä, että »Hän jälleen on lahjoittanut minulle autuuden päivän; Hän on sallinut minun nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan, jonka nimi on minulle niin kallis, hänen kanssaan, jota en ikipäivinäni voi unhottaa».