He kohtaavat taas toisensa, ja taas lupaa Runeberg antaa hänelle mitä ikänänsä hän pyytää, jos hän vain saa hänen kuvansa. Nyt ei heidän tapaamisensa enää aina riipu sattumasta. Emilie Björkstén pyytää häntä tulemaan L:lle, ja hän tuli »ja minä luulen silloin kalvenneeni».
»Hän tarjoutui eräänä päivänä saattamaan minua kotiin», jatkaa hän; »enhän voinut kieltää, mutta mieleni oli sekä iloinen että suruinen. Minä rukoilin tähtiä, tuota kaikkivallan ilotulitusta, valvomaan minua ja minun sanojani, sillä tiesin kuinka syvä minun syntini olisi ollut, jos olisin päästänyt huuliltani ainoankin sanan, joka olisi viitannut sieluni tunteeseen, (en koskaan ollut vielä ollut niin yksin hänen kanssaan kuin nyt); ja tähdet armahtivat minua, mutta paljon me kuitenkin puhelimme ja lämpimästi, luottavaisesti. Hän sanoi, että – minä olin rakas hänelle [rouva R:lle] ja – – hänelle itselleen! Ah, minä tahdon, minun täytyy uskoa siihen. Tunsin itseni niin iloiseksi, mutta en hymyillyt niinkuin ennen hyvin iloiseksi tullessani; minä en voinut. Törnerooskin sanoo nuo niin todet sanat: ’Naisille eivät ne riemut ole suurimmat, jotka saavat heidät hymyämään, eivätkä ne tuskat suurimmat, jotka virtaavat pois kyyneleinä.’ Ei, ei, sillä kun ilo on oikein syvä, hämmästyy siitä itsekin ja käy hiljaiseksi.»
Hän puhuu kaipauksestaan niinä päivinä, jolloin hän ei näe runoilijaa, ja sitten taas:
»Kun sitten näen hänet jälleen, tuntuu minusta, että hyvin voisin olla ilman hänen jokapäiväistä läsnäoloaan – niin kummallinen minä olen! Oi, mitä antaisinkaan siitä, että jälleen saisin palata entisaikoihin, että tunteeni häntä kohtaan jälleen muuttuisi sellaiseksi kuin se silloin oli, ja että voisin katsoa häneen vain pelkällä ihailulla, tuolla puhtaalla, täydellä, syvällä ihastuksella, jota runoilija ensin vaati ja johon ei sekoittunut ainoatakaan kielletyn tulen kipunaista. Sillä surulla ja tuskalla tunnen tekeväni syntiä, mutta tahdon panna turvani Häneen, pilvien takaiseen, ja odottaa, mitä aika tuo mukanaan.»
Mutta Iankaikkinen ei suojellut häntä, eivätkä hän ja Runeberg kumpikaan pitäneet silmällä itseään.
»Minun suhteeni häneen on jo tullut maailman tietoon, maailman, joka ei sääli – ja joka ei milloinkaan tuomitse lempeästi», huudahtaa hän kerran; ja hän menee niinkin pitkälle, että hän soimaa Runebergia.
»Kyllähän se on hauskaa», sanoo hän, »onhan hän rakastettava ja onhan minulle sieluni ilo nähdä häntä ja kuulla hänen puhuvan, mutta vähän varovaisemmin pitäisi hänen käyttäytyä minua kohtaan.» Hän kiihoittuu yhä enemmän ja puhuu katkerasti: »Kyllähän hänkin jossakin määrin tekee syntiä, sillä totta kai on synti kasvattaa intohimoa poloisessa naissydämessä, ja sitä hän tekee, minun täytyy – täytyy tunnustaa se.» Ja toisen kerran: »Minä olen harhaantunut, lumoutunut – hurmaantunut. Ja kenen on syy? Ah, sinä, sinä, joka houkuttelit luoksesi minun lämpimän sydänparkani! Sillä sinä viekoittelit sen samalla kuin näytit minulle koko myötätuntosi. Mutta voinko minä moittia sinua, minä, joka itse olen niin moitittava. Ja kuitenkin, vaikka sekä tunnen että tunnustan syyllisyyteni, en voinut olla kallistamatta korvaani hänen lämpimille, sydämellisille sanoilleen: ’Vem styrde hit min väg?’ tässä tuonnoin eräänä iltana. Sinä se olit. Ah, kohtalo, kuka toi niin monta merkitsevää sanaa minun huulilleni? Kuka kuiskasi tuon ihmeellisen unelman sydämeeni ja kuka teki sitten huulet sydämen tulkiksi?»
| RUNEBERGIN ENSIMMÄINEN KOTI PORVOOSSA Albert Edelfeltin akvarellin mukaan |
Juoruamista ei ole helppo välttää pikkukaupungissa, ja kun pahat kielet eivät uskaltaneet hyökätä Runebergin kimppuun, vuodattivat ne kaiken sappensa sitä runsaammasti Emilie Björksténin päälle. Hänen ystävättärensä varoittivat häntä nyt avoimesti, ja kaiken sen syyllisyyden taakan musertamana, joka hänellä ihmisten tietämän mukaan oli omallatunnollaan, koetti hän intohimoisen kiihkeästi karttaa Runebergia. Mutta se ei ollut enää mahdollista, sillä he tapasivat toisensa alituisesti iltamissa, lauluilloissa ja muissa tilaisuuksissa. Silloin hän päätti olla olevinaan näkemättä häntä, olla puhumatta hänen kanssaan. »Minä olen tehnyt mitä olen voinut», sanoo hän. »Minä olen karttanut häntä, olenpa ollut epäkohteliaskin hänelle.» Kun Runeberg ihmeissään katsoi häneen, käänsi hän pois päänsä, mutta kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja alkoivat vuotaa. »Ihmiset näkivät sen – kyselivät – arvailivat – näyttivät osaaottavaisilta.» Mutta hänen ystävänsä paheksuivat tätäkin. Mitä hänen oli tehtävä? Hän tanssi, tanssi tanssiaisissa, joissa Runeberg ei ollut, ja »nautti runsain määrin kaikesta siitä karkelosta, imartelusta ja kimalluksesta, mitä tanssiaiset voivat tarjota». Hän antoi hakkailla itseään viedäkseen harhaan niitä tarkkaavia katseita, jotka seurasivat jokaista hänen askeltaan – mutta »hänhän oli ainoa ajatukseni tanssiaisiin lähtiessä, ensimmäiseni sinne tullessa ja ainoani siellä ollessa». Ja vähän sen jälkeen hän huudahtaa: »Vaikka koko maailman ihanuus olisi jalkojeni juuressa, enkä voisi ottaa ainoatakaan askelta astumatta kukkien päälle, joita imartelu on eteeni sirotellut, niin en kuitenkaan hetkeäkään tuntisi itseäni onnelliseksi, en, en, sillä nyttemmin tarvitsen jotakin aivan muuta onneani varten». Hänen rehellinen pyrkimyksensä unhottaa, irtaantua rakkaimmasta unelmastaan, ei ollut onnistunut. Ja äkkiä oivaltaa hän, ettei se koskaan tulisi onnistumaan. Hän muuttaa äkkiä mieltään. Hän ei enää tahdo olla vapaa. Riemumielin siteeraa hän 17 p:nä marraskuuta Atterbomia: »Sanalla on rajansa ja ajatuksella on rajansa – mutta tunteella ei!» Ja sitten: »Taas minä puhelin hänen kanssaan! Kuinka ystävälliseltä tuntuikaan hän nyt, kun jälleen puhuin ja hymyilin hänelle tuota tuttua hymyä, joka niin kauan on ollut poissa huuliltani, ja kuinka sydämellisesti hän puhuikaan taas ’auringosta, joka oli alkanut loistaa hänelle, oltuaan niin kauan pilvien kätkössä’. Sydämessäni oli sunnuntai, autuus, ja tuskin lainkaan nyt syntiä ajattelin. Mutta voiko nimittää synniksi sitä, että iloitsee hänen sydämellisistä sanoistaan, hänen myötätunnostaan, hänen rakkaan silmänsä lämpimästä, sielukkaasta katseesta, ja jos se on synti, niin täytyy Jumalan antaa se minulle anteeksi!»
Onnenhurmassaan hän polkee omantunnon varoitukset jalkoihinsa, repii rikki sovinnaisuuden kahleet, jotka ovat sitoneet häntä viimeisinä aikoina, ja huudahtaa: