»Tänä iltana soi kohtalo minulle kahdenkeskisen hetken. Olisin nytkin voinut hyvin välttää sen, mutta en tehnyt sitä. Sanoin hänelle, etten tahtonut sitä ja että en enää tulisi niin tekemään. – Kuinka hauskaa oli saada puhua jälleen hänen kanssaan ja saada puhua sanoja, jotka lähtivät sydämen pohjasta. Mutta mitä tarkoitti hänen puheensa teeskentelystä, naamiosta! Mahdoinko oikein ymmärtää sen? Oi Jumalani! Olisikohan siis hänkin kantanut naamiota tällä viikolla ja olisikohan myös hänen rikas, lämmin, ihana sydämensä sykkinyt lämpöisesti minulle?! Niin, niin, tahdon uskoa sen. Hänhän sanoi pitävänsä minusta, ja minun tulee uskoa ainoastaan häntä. Niin tahdon nyt tehdäkin. Älköön vain kukaan hämmentäkö uskoani!»
Päivä päivältä käy hänen tunteensa lämpimämmäksi. Hän ajattelee ainoastaan häntä, hän kaipaa ainoastaan häntä; epäily raastaa häntä.
»Kuinka elävästi muistankaan hänen sanansa, jotka kenties heti unohtuivat, kun ne olivat kirvonneet niiltä huulilta, joita ne olivat suudelleet; mutta minä en unohda niitä! Ne luovat mieleeni valoa, sittenkin kun hän jo kokonaan on unhottanut minut. Miltähän sekin aika näyttänee ja kuinkahan kaukana se lienee?» Tai: »Niin, monta, monta kertaa kidutan sieluraukkaani sillä pelolla, että olen tullut hänelle yhdentekeväksi, ja kuitenkin tiedän, että minä en ole sitä. Minä näen sen, minä kuulen sen, minä huomaan sen, enkä kuitenkaan saa koskaan kylliksi. Lakkaamatta kaipaan enemmän – enemmän. Ja kuitenkin on hän jo antanut minulle niin äärettömän paljon.»
Hän toistaa runoilijan sanoja vakuuttaakseen itselleen, että tämä on sanonut, kuinka »hänen mielentilansa niin kokonaan riippui hänen mielialastaan», kuinka hänen »taivaansa oli pilvessä, silloin kun hänen aurinkonsa ei loistanut». Emilie kuvaa jälleen erästä tapaamista:
»Tänään sain nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan. Kuinka hän oli kaunis! Kirpeän kylmä ilma oli nostanut väriä hänen miehekkäille, tummille poskilleen, ja ilon hohde oli hänen sielukkaissa silmissään. Tuskin saatoin irroittaa katseitani hänestä, ja vaikutin kuitenkin niin vapaalta ja vaivattomalta, näytin niin huvitetulta puhuessani kaikkien noiden muiden kanssa, että useat tuttavat saivat aihetta pistellä minua parin henkilön vuoksi, joiden kanssa juttelin. Ja kaukana olivat he kuitenkin sydämestäni.»
Hän on heittäytynyt kuohuvaan pyörteeseen ja huomaa, ettei enää ole mitään takaisinpaluun mahdollisuutta. Hän pelkää häntä ja hän pelkää itseään. »Minä kuulin ainoastaan häntä. Koko sieluni oli hän kahlinnut huuliinsa, mutta katsoa häneen en uskaltanut.» Ja kun Runeberg sanoo hänelle, että hän kerran haluaa puhua paljon hänen kanssaan, ja kysyy, minä päivänä hän olisi siihen valmis, säikähtää hän ja sanoo: »Sitä päivää en määrännyt. Määrätköön sen sattuma. Mutta nyt tulee kysymys: tuoko tämä keskustelu minulle hyvää vai pahaa?»
Hän pelkää tätä keskustelua ja on kuitenkin levoton siitä, että se lykkääntyy. Eräät mitättömät seikat asettavat voittamattomia esteitä tämän tilinteon tielle, vieraat ihmiset ovat alituisesti läsnä silloin kun he tapaavat toisensa. Hänet pyydetään Runebergeille, mutta muita vieraita saapuu. Runeberg saattaa häntä kotiin – toiset tulevat mukaan. Hän menee illanviettoon, »pyörii huimassa valssissa, kiitää polkan askelin, syöksyy eteenpäin galopaadin hurjassa tahdissa, vilvoittelee palavaa sydäntään jäätelöllä, etsii uutta elinvoimaa kuohuvasta samppanjasta – mutta kaikesta tästä on pieninkin mielenkiinto kaukana», sillä hän ei ollut siellä. Ja mikä hulluinta, sinä iltana oli Runeberg vieraisilla siinä perheessä, missä hän asui. »Ei ole mitään mahdollisuutta enää – kohtaloni on sellainen; en saa puhua hänen kanssaan niinkuin tahtoisin!» huudahtaa hän epätoivoisena. Jos hänelle tulee tilaisuus tällaiseen kahdenkeskiseen tapaamiseen, joutuu hän kauhun valtaan ja on raivoissaan tästä luonteensa sangen inhimillisestä »omituisuudesta».
»Jälleen hämärtyvät päivät minulle ja onnettomalle kohtalolleni!» kirjoittaa hän 17 p:nä joulukuuta. »Ainoastaan nähdäkseni hänet käyn jokaisessa huvissa, ainoastaan kyllästääkseni sieluni hänen kuvallaan. Ja kun voisin tavoittaa hänen katseensa, käännyn aina pois, ja jos hän lähestyy minua, puhuttelee minua, niin vastaan lyhyesti ja kylmästi ja poistun silmänräpäyksessä. Mitä hän mahtaa luulla? Mitä ajatella? Mahtaneeko hän huomata, että minä olen niin omituinen ainoastaan häntä kohtaan, jota minä kuitenkin sydämeni syvyydessä jumaloin? Minkä johtopäätöksen hän mahtanee siitä tehdä? Minä tahtoisin antaa pois koko poloisen elämäni, tahtoisin kernaasti heittää pois koko oikullisen onneni saadakseni tietää hänen todellisen ajatuksensa minusta. Milloin saan puhua hänen kanssaan – ja missähän se tapahtuu?»
Mutta päivät vierivät. Emilie Björksténin on matkustettava pois kuukaudeksi sisarustensa luo. Eron ajatus ja tuon ainoan keskustelun kaipaus käyvät hänelle sietämättömiksi. Runeberg saapui hänen kotiinsa sanoakseen hänelle jäähyväiset, mutta – voi kovaa kohtaloa! – muitakin vieraita tuli sinne yht’aikaa. Pettymys riistää hänen joululahjojensa – kalenteri »Necken». ja Nikanderin »Minnen från södern» tuottaman ilon. »Jos en saakaan nähdä häntä, niin saanen kai nähdä muita, joihin olen kiintynyt voimakkain sitein – tarkoitan sisaruksiani», huokaa hän alistuvaisesti lähtiessään joulumatkalle.
Mutta hän sai nähdä hänet! Runeberg tuli Loviisaan sillä viikolla, jolloin hän oli siellä, ja hänen ihastuksellaan ei ole rajoja: