»En tahdo edes yrittää kuvata tunteitani, kun hän ilmestyi eteeni. Jolleivät hehkuva punastuminen, nopea hengitys, kiihkeä valtimo tulkinneet ääneen sydämeni kieltä, niin ei sydän milloinkaan voi puhua. Mutta mitä huuleni hänelle sanoivat, sitä en tiedä, mahtoivatko edes sanoa mitään; – Ja sitten – kuinka suloista olikaan tavata hänet tanssiaisissa, tietää olevani hänelle rakas, kuulla kaikkien sitä toistelevan sanoin, jotka nostivat tuhannet ilon tulet poskilleni.»
Hän kertoo taas, kuinka hurmaavaa oli tanssia, kun hän tiesi, että runoilijan silmä seurasi häntä. Hän kuvailee pukuaan: »Vaaleansiniset harsopilvet hulmusivat ympärilläni. Muistan vieläkin, kuinka olin puettu: kolme suurta valkeaa lummekukkaa hiuksissani, siinä kaikki. – Mutta kuinka voi olla niin lapsellinen, että ajattelee sellaista! Mutta mitä se tekee. Kun on iloinen, niin kaikki tuottaa iloa, yksinpä mitättömin seikkakin», lisää hän kuin puolustellen itseään.
Hänen onnensa oli todellakin täydellinen sinä iltana, sillä noiden huumaavien tanssiaisten jälkeen seurasi serenaadi, »jolloin hän seisoi ikkunoitteni alla muiden mukana ja jolloin joukossa oli se, joka lauloi ainoastaan minulle».
Emilien rakkauden janoinen sydän ei voinut, kuten näemme, huolimatta »tuon ainoan» läsnäolosta, olla tuntematta voitonriemua siitä, että myös eräs toinen lauloi ainoastaan hänelle. Sellainen hän oli. Enemmän – enemmän, aina vain enemmän! Ja alkaa epäillä, että tuo »kaunisääninen» verrattain hyvin oli täyttänyt kaipauksen tyhjyyden, kun lukee hänen ihastusta tulvivat sanansa:
»Ja mitä vielä kirjoittaisin noista L-n päivistä, noista kultaisista päivistä, ah, noista menneistä ilon päivistä! Voisin kirjoittaa niistä kokonaisia kirjoja, sillä kaikki, kaikki oli niin erinomaista.»
Sellaisia tunteita ei hiljainen perhe-elämä hänessä tavallisesti herättänyt.
Emilie Björkstén aloittaa vuoden 1847 selostamalla erästä kyhäelmää, jonka hänen opettajansa Lindfors on pyytänyt häntä kirjoittamaan aiheesta: »Millä edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan onnelliseksi?» Se täytyy lainata in extenso sattuvana todistuskappaleena siitä, kuinka vähän teoria ja käytäntö pitävät yhtä. Hän kirjoittaa:
»Onnellisen avioliiton ehtoihin kuuluu ennen kaikkea sopusuhtaisuus puolisoiden välillä, kunnioitukselle ja molemminpuoliselle, rajattomalle luottamukselle perustuva rakkaus. Miehen sielun tulee levätä naisen sielussa ja päinvastoin. Naisen tulee voida katsoa ylös mieheen eikä milloinkaan kadottaa uskoaan hänen korkeampaan tietoonsa. Kulkekoon hän tyynesti ja hiljaisesti maailman läpi, joutumatta milloinkaan vihan ja kiivastuksen valtaan, sillä se rumentaa häntä eikä sovi hänelle. Lempeys ja sävyisyys ovat naisen kauneimmat koristukset. Lempeydellä riisuu hän aina aseista miehen väkivaltaisen mielen; tämä näkee sen, näkee, kuinka voimakas hän on kaikessa heikkoudessaan, ja häpeää itseään ja ihailee häntä. Naisen tulee antaa miehen tukea ja ohjata itseään, ja uskonnon tulee olla hänen ensimmäinen ja viimeinen ajatuksensa. Kodin tulee olla naisen ainoa maailma; onhan tämä maailma niin rikas ja riittävä! Kodissa tulee hänen vaikuttaa äänettömästi ja hiljaa, koristaa ja kaunistaa sitä niin, että se antaa miehelle viihtymystä ja hupia, niin että tämän ensimmäinen ajatus sinne astuessaan on: Täällä on minun hyvä olla. Älköön mikään uhraus olko hänelle liian raskas, mikään velvollisuus liian vaikea. Rakkaus tekee kaiken vaivannäön helpoksi. Kenellä koko avarassa maailmassa onkaan kauniimpi vaikutuspiiri, jalompi kutsumus kuin naisella? Ja sellainen pitäisi hänen mielestäni olla tehdäkseen miehen onnelliseksi.» –
»Miehen taaskin tulee vaikuttaa ulospäin ja jättää koti kokonaan naisen huoltoon. Kohdelkoon hän tätä aina hellyydellä ja luottamuksella; olkoon naisen sydän hänen maailmansa, hänen silmänsä hänen ilonsa, hänen onnensa, hänen päämääränsä ja uskonto myös hänen lämpimin aatteensa. Iloisesti ja nurkumatta täyttäköön hän ammattivelvollisuutensa, ja se ajatus, että hän ahertaa kodin, puolison ja lasten vuoksi, on antava työlle enemmän voimaa. Ihania ovat sitten ne hetket, jolloin hän toimiensa päätyttyä saa ajatella valoista, lämmintä kotia, rauhaa, onnea ja niitä lämpimiä sydämiä, jotka sykkivät hänelle. Hymytköön hän hellästi sille, jonka hän on valinnut elämänsä valoksi, ja ottakoon lemmekkäästi vastaan niiden hyväilyt, joille hän on antanut elämän. Yhteisesti tulee puolisoiden huolehtia noista hennoista olennoista, yhtyä kuumiin rukouksiin heidän puolestaan ja kilpailla keskenään rakkaudesta heihin, mutta rangaistus on jätettävä äidille, hänen sydämensä tuntee parhaiten kuinka pitkälle se saa mennä. Jos heidän elämänsä muodostuu sellaiseksi – on rakkaus ja rauha seuraava heitä. Sopusointuisuus ja rajaton luottamus – siinä ennen kaikkea onnellisen avioliiton ehto!»
Kaikissa näissä tyhjänpäiväisissä korusanoissa on tuskin ainoatakaan ajatusta, joka ilmaisisi hänen omaa käsitystään. Mutta hän ei tiedä, että hän pettää itseään. Hän uskoo aivan varmasti, että hän, joka vaati elämältä onnen hurmaa, ihaili kunniaa ja mainetta, kauneutta ja lahjakkuutta miehissä ja naisissa, hulmuavia lippuja ja raikuvia säveliä, kuvatessaan tätä pähkinänkuoreen suljettua onnea tulkitsee rehellisesti myös itseään ja omia ajatuksiaan. Hän saarnaa, että säveys ja lempeys ovat naisen parhaat koristukset ja tyytyväinen ahertelu jokapäiväisen leivän puolesta miehen, hän, Emilie Björkstén, joka on pelkkää mielikuvitusta ja unelmaa ja joka rakastaa ainoastaan niitä, jotka voivat antaa näille unelmille ravintoa ja lentoa. Ja se aviollinen onni, joka mahdollisesti saattoi viehättää häntä, oli kai jonkinlainen tulenliekki pilvien palteilla korkealla yläpuolella tämän maailman uurastelua ruoan, juoman ja kotoisen viihtymyksen vuoksi.