Sen liekehtivän tulen hän sai nähdä niin läheltä ja niin voimakkaana, että hän joksikin aikaa unohti sekä kirvelevän poltteen että palohaavat, jotka aikaisemmin olivat tuottaneet hänelle tuskaa. Hän sai elää valtavan tulivuorenpurkauksen, joka loimollaan punasi maan ja taivaan hänen seisoessaan kraatterin reunalla ja tuntiessaan maan vapisevan jalkojensa alla. Mutta hän pysyi pystyssä.
Hän aloittaa vuoden »niin viileänä ja levollisena». Hän ajattele kaikenlaista, koettaa olla ajattelematta häntä. Hän kaivaa esiin vanhoja hehkuvia muistoja, jotka heräsivät eloon, kun hän äkkiarvaamatta taas näki »tuon sinisilmäisen», ja kuvittelee menneitä aikoja, »puhtaan rakkauden aikoja», kuten hän nimittää niitä. Kuluu kolme viikkoa ilman että hän näkee sitä, jonka vuoksi hän on ottanut kantaakseen tämän sisyphos-työn. Juorut tulevat ja lisäävät kiviä kuormaan; ystävättäret varoittavat häntä ja valavat epäuskoa runoilijaa kohtaan hänen sieluunsa. Hän epäilee tätä, hän epäilee kaikkea.
»Jää hyvästi siis, Rbg:ni», kirjoittaa hän, »unelmani, iloni, rakkauteni, sillä se sinä olit! Mutta hyvästi myös, synti, sillä kaikki on muuttuva! Vielä kerran tahdon puhua hänen kanssaan, näyttää kuinka paljon pahaa hän on tehnyt. Tahdon kertoa hänelle, kuinka minun maineeni on kärsinyt hänen vuoksensa. Sillä minkätähden hän on niin käyttäytynyt monta kertaa? Vain sentähdenkö aina, että esine – minä – oli mielenkiintoinen tutkimusaihe! – Minkätähden pitää raukkaa rauhaani niin mitättömän arvoisena; – enhän minä milloinkaan ole rikkonut häntä vastaan. Minkätähden hän siis tahtoo kiusata minua – minähän en ole tehnyt hänelle mitään pahaa.» – Ja hän karttaa häntä visusti.
Mutta tulee päivä, jolloin he taas kohtaavat toisensa ja jolloin hän ei enää voi välttää sitä. Hän kirjoittaa itse siitä 18 p:nä helmikuuta:
»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen, sillä olen taas elänyt muutamia niin suloisia, niin ihania päiviä. Mutta älköön kukaan kuvitelkokaan, että tanssiaiset, karkelon humu ja pyörre olisivat olleet syynä siihen. Ei, kaukana siitä! Jotakin muuta tarvittiin, jotakin aivan muuta, muuttamaan minut kädenkäänteessä surullisesta iloiseksi. Oi, en voinut aavistaakaan, että sattumalta Thildalle [Sirén] lausumani sanat niin pian täyttyisivät. Nyt perästäpäin muistan sen. Minä hymyilin ja sanoin: ’Siellä minä olin ylen autuas, täällä olen vain autuas,’ Ja kuinka toteen se kävikään, sillä autuutta kai on se, että saa osakseen ymmärtämystä siltä, joka on vanginnut koko ihmisen sielun.»
»Kuinka voinkaan kuvata tämän keskustelun, jota me molemmat viikkokausia olimme toivoneet, sillä kaikkihan oli niin kummallista, niin pimeää joku aika sitten. Sanoihan hän kyllä, että vika oli ainoastaan minussa. Niin, niin, se oli minussa, sillä minä pyysin mahdottomia ja surin sydämeni syntistä vaatimusta. Olin niin täynnä levottomuutta ja tuskaa tunteeni vuoksi ja pelkäsin niin paljon maailman ankaraa tuomiota, että esiinnyin hänelle synkässä ja raskaassa valaistuksessa. Hän itsekin tuli niin umpimieliseksi ja muuttuneeksi; olemme puhuneet asian perinpohjin selväksi. Hän sanoi, ettei hän enää tahtonut kiusata minua, että hän luuli puheensa ikävystyttävän ja vaivaavan minua ja Herra ties mitä, toinen toistaan mahdottomampia asioita. Mutta ainoaa oikeaa hän ei keksinyt. Hän ei nähnyt, että tämä synkeys johtui liian paljosta rakkaudesta, ja jos hän näki sen, niin hän varoi siitä puhumasta, ja siitä olen hänelle niin lämpimästi kiitollinen. Nyt hän oli taas niin iloinen, kun kaikki jälleen oli hyvin, ja kuinka onnellinen olenkaan minä, sitä ei voi sanoin kertoa. Kiitos siitä, sinä – sinä! Oi, sinä, joka leppeänä jälleen olet täyttänyt riemuni maljan kukkuroilleen, niin ylitsevuotavasti, niin ihanasti! Hän sanoo, että hän ei kaipaa minua nyt, kun kaikki on hyvin jälleen, ja että hän voi ajatella minua ilomielin. Mutta niin ei ole minun laitani. Minä kaipaan häntä sentään lakkaamatta ja minä tahtoisin aina vain nähdä häntä. Sen minä sanoinkin hänelle. Kiitos kohtalon, etten sanonut enempää; mutta kyllä olivat kaikki ajatukset jo karkaamaisillaan sydämestä ja monet jo huulillakin, mutta minä peräännytin nuo vastaanhangoittelevat takaisin lämpöiseen kammioonsa ja kielsin niitä milloinkaan enää karkuun lähtemästä. Niiden täytyy, niiden täytyy totella.»
»Kuinka monesta unohtumattomasta asiasta me puhuimmekaan keskenämme, sekä ’Ruhe’lla että eilisessä iltamassa; kuinka hyvää tekivätkään minulle hänen sanansa, ja kuinka pahaa samalla. Olihan sieluni ollut niinkuin kukkanen, joka kuihtuu ja riutuu liiasta helteestä, sillä ei ainoakaan kastepisara ollut pitkiin aikoihin pudonnut sen puoleksi sulkeutuneille lehdille. Mutta hänen sydämelliset, lämpöiset, rakkaat sanansa olivat kuin lankeava kaste – ja hiljaa elpyivät eloon kalvenneet lehdet. Ne ovat terveet nyt. Jospa kuumat päivät vain pysyisivät loitolla ja kastetta lankeaisi runsain mitoin, silloin olisin onnellinen, niin onnellinen!»
»Mutta minkätähden hän haluaa lukea kaikki minun ajatukseni, minun muistelmani, jotka minä tahdoin kätkeä itselleni? Olenhan monta kertaa antanut hänen ymmärtää, kuinka paha se olisi, kuinka en silloin enää voisi suurin, avoimin katsein katsoa häneen. Ja kuinka paljon intohimoa onkaan kätketty näihin riveihin! Mutta kuitenkin hän on itsepäinen, pyytää sitä minulta lakkaamatta, ja minähän en voi, en tahdo täyttää hänen toivomustaan, sehän on mahdotonta. Mitä hän silloin ajattelisi minusta? Hän sanoo, että minulla ei ole luottamusta häneen, oi, hän viekoittelee minua niin, ja minä tunnen hänen ihmeellisen vaikutusvaltansa! Minähän tiedän kuinka vastustamaton hän on minulle. Annanko siis houkutella itseni tekemään sellaista, jota kenties ajassa ja iankaikkisuudessa katuisin, sillä tiedänhän, että se ei olisi oikein. Hänhän saisi, jos hän lukisi nämä lehdet, sydämeni tunnustukset, täyden varmuuden siitä, mitä hänen nyt täytyy aavistaa. Ja sitä hän juuri tahtoo. Oi, kuinka hän on kummallinen sentään!»
Hän ei voinut vastustaa Runebergin rukouksia. Runoilija sai päiväkirjan. Hän oli pyytänyt sitä ensimmäisen kerran helmikuussa; 1 p:nä toukokuuta on Emilie Björksténillä jälleen muistiinpanot käsissään. Hän kuvailee itse tätä päivää, josta oli tuleva niin ratkaisevan kohtalokas hänelle.