»Te olette siis lopultakin olleet hänen käsissään, te minun kalliit lehteni, jotka olette kaksin verroin kalliita minulle nyt! Mutta minkälaisia taisteluita tämä askel on maksanut minulle, sitä ei voi kertoa. Hän on lukenut teidät kerran toisensa perästä ja jäljentänyt teidät. Oi, kuinka hän sentään on lapsellinen! Hän on kiittänyt minua sanoin, kirjein ja muulla tavoin, ja nyt on kaikki taas niin hyvin, niin valoista, niin hauskaa!
»Eilen oli sellainen päivä, joka ei koskaan häivy mielestäni. Me vietimme, kuten tavallisesti, vappua Ottelinien luona, ja minä olin niin äärettömän, niin räiskyvän iloinen, sydämeni ja sieluni hehkui. Minä iloitsin maailmasta, ja maailma minusta. Siihen vaikutti niin moni seikka. Minä lauloin laulun toisensa jälkeen ja annoin sydämeni purkautua säveliin! Minä puhelin hänen kanssaan lämpimästi ja sydämellisesti. Hän pyysi minua tulemaan heille saadakseni takaisin muistiinpanoni, joita hän varovaisuuden vuoksi ei tahtonut muulla tavoin palauttaa, ja minä lupasin hieman epäröityäni. Menin sinne Anna R:n ja muutamien muiden kanssa, ja kohtalo soi minulle kahdenkeskisen hetken. Otin vastaan lehteni hänen kädestään. Hän seisoi oven pieleen nojautuen, kun minä nopeasti ja huolellisesti ne piilotin. – Sitten aioin mennä hänen ohitseen toisten luo, mutta – hän veti minut luokseen, ennenkuin aavistinkaan, olin hänen syleilyssään ja pääni lepäsi hänen rintaansa vasten. Yhden ainoan lyhyen hetken siinä lepäsin, tunne oli voittanut ajatuksen. Hänen huulensa polttivat huuliani. Se suudelma oli täyteläinen ja lämmin kuin ainoastaan hänen suudelmansa voi olla. – Sydämeni löi niin nopeasti, niin nopeasti. Mutta minä tunsin Nordstjärna-ristin, joka riippui hänen rinnassaan, viilentävän poskeani, irtaannuin hiljaa hänen käsivarsistaan, taivaastani, sillä tämän taivaanhan piti ainaiseksi olla minulta suljettu, ja sielustani tunkeutui esiin huokaus, äänetön ja kuulumaton, mutta se oli syvä, pohjaton huokaus, johon sisältyi niin äärettömän paljon. Ja me erkanimme eri suunnille, kunnes jälleen yhdyimme toisten luona. Tuskin uskalsin kuitenkaan kohottaa katsettani häneen, ja mitä minussa tapahtui, sitä ei aavistanut kukaan, tai kenties ainoastaan hän.»
Sitten hän rupeaa puolustelemaan: »Mutta minkä tähden olisi sitten tämä suutelo, tämä syleily syntiä? Sehän oli ainoastaan hänen kiintymyksensä, hänen kiitollisuutensa osoitetusta luottamuksesta, joka hurmaannutti hänet. Oi, minä olen paljon rikollisempi!» Hän yrittää rukoilla niinkuin ennen, mutta hän ei rukoile enää anteeksiantamusta, hänen rukouksensa on pelkkää riemuitsevaa kiitosta tästä ihmeellisestä päivästä. Hän lukee sen kirjeen, jonka Runeberg on ojentanut hänelle, ja luettuaan sen hän »risti» jälleen kätensä ja ylisti Jumalaa. »Tuona hetkenä olin niin onnellinen, sillä en muistanut silloin mitään syntiä. Minä näin, että tuo lämmin, suuri, jalo sydän ymmärsi minua ja piti minusta, ja minä olin onnellinen – onnellinen – onnellinen!»
Mutta tämä suudelma sytytti palon hänen sieluunsa, eikä kumpikaan voinut eikä tahtonut sammuttaa sitä enää. He eivät enää kaivanneet ainoastaan keskustelua. He tapailivat yhtä mittaa, kaduilla ja kujilla, tanssiaisissa ja vierailuilla, ja käyttäen hyväkseen rakkauden koko kekseliäisyyttä he osasivat aivan ihmisten tutkivien katseiden alla aina löytää jonkun hetken, vain muutamia minuutteja, jolloin he kätkössä kaikilta saivat ilmaista toisilleen tunteitaan tavalla, joka vähitellen muuttui heille tarpeeksi ja tottumukseksi. Että Emilie rajattomassa onnessaan tähän aikaan kokonaan joutui pois suunniltaan, ei ole kummeksuttavaa. Ihmeellisempää on se, että Runeberg, joka on »niin levollinen, niin maltillinen», kuten Emilie sanoo, lakkaamatta keksii uusia keinoja voidakseen herkeämättä toistaa näitä rakkaudenosoituksia. Runeberg sanoo hänelle kellonlyönnin, milloin hän lähtee kävelemään hämärissä, sekä neuvoo hänelle, mitä teitä hänen on mentävä johtaakseen harhaan uteliaat katseet. Hän kohtaa hänet odottamatta, ja sillä varomattomuudella, joka ainoastaan rakkaudelle on ominainen, sulkee hänet syliinsä keskellä katua silmänräpäykseksi, sekunniksi vain, ja rientää pois kuiskaten: »Meidät voidaan nähdä!» jättäen Emilien onnellisena ja kauhistuneena jatkamaan matkaansa.
Kauhistuneena, sillä hänhän tiesi, että maailman silmissä syyllinen oli hän. Tarvitsiko Runebergin missään suhteessa pelätä ihmisten puheita? Hän oli yläpuolella syytöksien, ja Emilie Björkstén tahtoi, että hän olisikin sitä. Hän puolestaan saa jälleen tuntea koko tuon pienen yhteiskunnan paheksumisen yllään ja hän sanoo sen Runebergillekin, sanoo kaikki mitä hän on saanut kuulla ja kertaa niitä sanoja, jotka on kerrottu runoilijan sanoina, nimittäin että hän olisi vain mielenkiintoinen tutkimusaihe. Runoilija rauhoittaa häntä oitis, hymyillen hänen epäluuloisuudelleen, »ja nyt seurasi taas kokonainen sarja ihania hetkiä, mutta suru ja tuska väijyivät niiden alla», lisää Emilie.
Hän uskoi runoilijaan eikä kuitenkaan uskonut. Hän oli antanut tälle koko sielunsa, koko sydämensä, päiviensä rauhan ja öittensä levon; tämä antoi hänelle nuo intohimoiset suudelmansa, joita hän tosin rakasti, mutta mistä tunteesta ne mahtoivat johtua ja kuinka kauan ne mahtoivat kestää? Tämäntapaiset ajatukset raastoivat häntä aika ajoin, hänen yksin ollessaan, mutta kun hän taas näki hänet, olivat kaikki epäilykset kuin pois puhalletut.
Eräänä päivänä Runeberg pyysi häntä sanomaan itseään sinuksi, »sillä emme me nyttemmin enää voi nimittää toisiamme muulla tavoin», oli hän lisännyt. »Ei, ei, sitä en tee koskaan!» huudahti Emilie. »Hän pyysi minua vain yrittämään; hän pyysi, että kolme kertaa sanoisin sinä, sinä, sinä! Mutta hän ei saanut minua sitä tekemään.» Ei vielä sillä kertaa. Muutamia päiviä myöhemmin he tapasivat toisensa kadulla. »Jälleen pyysi hän minua sanomaan itseään sinuksi. Hän pyysi niin kiihkeästi, niin sydämellisesti, ’sillä muu ei käynyt laatuun’. Mutta minä olin niin itsepäinen, minusta se oli mahdotonta. Hän saattoi minua sitten kotiin. Tiesin, mistä tulisimme puhumaan. En milloinkaan elämässäni unhota noita hetkiä, jolloin täysin ja kokonaan sain antautua siihen varmuuden tuntoon, että minä olin hänelle rakas, ja tuhansia kertoja sain kuulla sen, ja huulilta, jotka olivat tuon lämpimän, jalon sydämen tulkki.» –
»Meidän näin kävellessämme», jatkaa hän, »toistemme rinnalla keskustellen ja pimeän hiipiessä ylitsemme ja vaikenevan, kultaisen uuden kuun kurkistaessa alas kiitävien pilvien lomista sain kuulla tuon suloisen, huumaavan sinä! Ah, kuinka tuo pieni sana kuului hyvältä ja kuinka se lämmitti sydäntäni. Minä sanoinkin, kuinka hyvää se teki. Sanoin sen yhtä iloisesti kuin mitä tunsinkin. Mutta nyt pyysi hän myös minulta tuota sinä-sanaa; hän pyysi minua lausumaan sen ainakin yhden ainoan kerran, ja minä ajattelin: Olkoon menneeksi! Kun kätemme olivat yhtyneet jäähyväisiksi, sanoin äkkiä, mutta punastuin sitä sanoessani: ’Sinusta minä pidän niin paljon!’ ja jätin hänet kiiruusti. Nyt tiesin tehneeni hänet iloiseksi. Mutta kuinka olen tästälähin saava esille tuota sinua, johon sisältyy niin paljon tuttavallisuutta, jos silloin sanon sen hänelle, jota samalla kertaa pelkään ja – rakastan.»
Runebergilla oli Emilie Björkstén nyt kokonaan vallassaan. Hän käski ja tämä totteli. Hän pyysi häntä olemaan »yhtä varovainen ja suljettu kuin hän itsekin». Mutta kuinka Emilie olisi voinut olla sitä, hän, jonka sydän pyrki huulille ja jonka kaikki tunteet kuvastuivat kasvoilla! Mutta hän lupasi koettaa hänen tähtensä. »Oi, miksi täytyy olla niin?» huudahti hän. Ja eräällä toisella kerralla, jolloin runoilija kuiski helliä sanoja hänen korvaansa, sanoi hän tälle epätoivoisena, että tämä sanomattomasti vaivasi häntä, »tämä salamyhkäinen suhde, sillä kernaasti ja ylpeästi tunnustaisin vaikka koko maailmalle kiintymykseni häneen. Hän hymyili heikosti. Hän tuntui olevan sitä mieltä, ettei se maksaisi vaivaa, että oli parempi näin. No niin, parempi, koska ei voi olla toisin, mutta väärin se ainakin on, hyvin, hyvin väärin!»
Runebergin, joka oli voimakas ja jolla oli valta, ei tarvinnut pelätä kavaltavansa tunteitaan. Hän valitsi hetken niiden ilmituomiselle, ja kun hän konsertissa istuessaan Emilien vieressä sävelten kaikuessa hiljaa ja nopeasti toisti: »Minä pidän niin hirveästi teistä!» (sillä ainoastaan kahdenkesken hän halusi kuulla tuon sinä-nimityksen, jota hän niin oli tavoitellut) ja »Minkätähden minun täytyy pitää niin paljon teistä?» ei hänen tarvinnut, kuten Emilien, pelätä kyynelten nousevan silmiinsä ja punastuksen läikähtävän poskilleen, eikä tätä hetkeä muistellessa ajatella kuten tämä ajatteli: »Minä olin sekä onnellinen että onneton!»