Emilie oli epätoivoinen ja autuas. Hän seurasi runoilijaa kuin koira herraansa, pelokkaana ja huumautuneena. Joka päivä päätti hän itsekseen, että näin ei saisi jatkua; joka päivä hän rikkoi lupauksensa riemun ja viehtymyksen vallassa. Sattui joskus, että hän, peläten »maailman tuomiota», ei noudattanutkaan R:n kehoitusta lähteä kohtaukseen, vaan antoi hänen odottaa turhaan, mutta hyvä omatunto ei ollut hänen jokapäiväinen vieraansa, hän itki epätoivoissaan, ja kun hän seuraavalla kerralla näki Runebergin hänen luulotellusta välinpitämättömyydestään johtuvan »synkän katsannon», kiersi hän ihastuksissaan käsivartensa hänen kaulaansa.
Runebergin onnistui tehdä hänen rakkautensa yhä enemmän omansa kaltaiseksi, joka »janosi» näitä hetkiä, kuten hän lausui, ja Emilie ikävöi häntä päivän joka hetkenä. Rajattomalla epäitsekkyydellä hän otti kantaakseen koko sen syyllisyyden taakan, jonka heidän rakkautensa oli kerännyt hänen hartioilleen, ja joskin jonakin hetkenä saattoi tuntua hänestä siltä, että toinen »viekoitteli» häntä, ei hän hennonut edes omassa mielessään ajatella tätä ajatusta loppuun. Runoilija oli erehtymätön. Välistä Emilie toivoi omistavansa jonkun ystävättären, jolle hän voisi ilmaista kaiken sydämensä ahdistuksen, mutta eihän hän voisi sitäkään tehdä – »sehän ei ollut yksinomaan minun salaisuuteni». Hän puhui siitä Runebergille, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä. Olihan hänellä hänet, »mitä hän siis tekisi muilla?» Hän johti kaikkia hänen tekojaan, kaikkia hänen askeleitaan, ja Emilie mukautui hänen toivomuksiinsa sokaistuna, lumottuna.
Yhden ainoan kerran Runeberg tuli hänen luokseen sillä tekosyyllä, että halusi antaa hänelle »Metsäruusun kirjan» (Törnrosens bok). Hän oli tullut Emilie Björksténiä vastaan kadulla, mutta tämä oli ollut toisten seurassa eikä ollut lainkaan ollut näkevinään häntä. Kun runoilija seuraavana päivänä jälleen tapasi hänet, sanoi hän soimaavasti: »Mitä varten sinä eilen kartoit minua?» Emilie selitti asian »totuuden mukaisesti», ettei hän voinut erota toisista. »Minkätähden sinä et tullut meille, kun minä pyysin sinua?» jatkaa toinen. »Sinä et välitä minusta.» »Mutta mitä kannatti vastata sellaiseen», huudahtaa hän päiväkirjassaan. Peloissaan siitä, että on pahoittanut R:n mieltä, sanoo hän äkkiä: »Tule meille hetkiseksi tänä iltana kello 6. Eihän se ole niin vaarallista, vai mitä?» »Hän oli kärkäs lupaamaan, hän tahtoi tehdä minulle mieliksi ja kenties myös itsekin saada hetken, jota oli suloinen muistella.» Niinä tunteina, jolloin hän odottaa runoilijaa sykkivin sydämin, hän ruoskii itseään kaikilla rankaisevilla sanoilla siitä, että on pyytänyt häneltä tällaista rikosta sovinnaisia tapoja vastaan. Mutta nyt sitä oli myöhäistä muuttaa. Runeberg tuli, ja hänen ensimmäiset sanansa olivat: »Oletko sinä yksin?» – »Olen.» »Ja taas sulki hän minut syliinsä ja painoi suudelman toisensa jälkeen huulilleni. Olisinpa silloin voinut kuolla! Mutta minä elin, tunsin, kärsin, kesken kaikkea autuaallisuuttani.»
Mutta Runeberginkin silmissä kangasti »maailman tuomio», ja hän sanoi heti, että hän saattoi viipyä ainoastaan yhden minuutin, hänet oli nähty ja joku saattoi myös tulla. Mutta hän tuli kuitenkin sisälle ja antoi hänelle kirjan. Hän kuiski hänelle puoli-ääneen mitä hellimpiä sanoja, »ja», kirjoittaa Emilie Björkstén, »hän oli niin kaunis tuona silmänräpäyksenä – piirre suun ympärillä – katse – hohde koko olemuksen ympärillä». Runeberg pyysi häntä tulemaan heille, määräsi päivän, ja huoaten: »Kuinka saan nämä päivät kulumaan!» lähti yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin.
Hän tahtoi, että Emilien tuli olla kaikkialla, missä hänkin, vain nähdäkseen hänet, ja tämähän taas ei koskaan saanut nähdä Runebergia kyllikseen.
»Tänään näin hänet ja kuulin häntä taas. Olimme kymnaasissa. Oli rehtorinvaihdos. Öhman jätti raamatun, sinetin ja avaimet hänelle. Ö. puhui. Hän puhui hyvin ja vapaasti, hänen äänensä on erinomaisen kirkas ja sointuva, kaunis ja täyteläinen kuin surun sävelet, mutta tuhat kertaa suuremman vaikutuksen teki minuun kuitenkin hänen äänensä, kun hän nousi ja teki valansa ja senjälkeen rukoili Jumalaa. Hänen äänensä ei ollut aivan niin suuri, ei niin kaunis kuin Öhmanin, mutta myös kylmyys oli siitä kaukana, sillä se oli rikasvivahteinen ja syvempi, vaikka hän puhui hiljemmin. Olen vieläkin kuulevinani tuon sydämellisyyttä ja lämpöä uhkuvan äänen ja näkevinäni sen vakavuuden, joka leimasi jokaisen hänen jaloista piirteistään. Minun rinnassani sai jokainen sana vastakaiun. Thilda [Sirén] oli samaa mieltä kuin minä ja sanoi, että tuo ääni vain tempasi meidät mukaansa enemmän, sentähden että me pidämme hänestä. Myönnän, että hän oli oikeassa, mutta siitä huolimatta täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että hänen äänessään on ääretön sulo, jonka täytyy vaikuttaa jokaiseen, joka kuulee hänen vivahdusrikkaan, lämpimän puhesävynsä.»
On täysi kevät, ja päivät alkavat yhä kiivaampaa vauhtia painua kesää kohti, jonka piti tuoda mukanaan tuo pelätty ero. Eräänä kaihoisan kauniina kesäkuun iltana Emilie istuu ruohomatolla syreenien alla Runebergin vieressä. Narsissit ja kevätesikot kukkivat heidän ympärillään, ja he puhelevat tunteistaan.
»Hän sanoi muun muassa, että hän tahtoi tulla rakastetuksi siten, että hänet asetettiin kaikkein korkeimmalle sijalle sydämessäni. Hän tahtoi tulla jumaloiduksi. Hän puhui ’Ihmisen tuesta’, jota olen rakastanut ja lukenut elävällä harrastuksella, mutta arveli, että Almquistin mielipide oli liian kova, liian ankara, sillä ihminen tarvitsee ehdottomasti elämässä jonkun toisen ihmisolennon, johon hän koko olemuksellaan voi liittyä.»
Eron ajatus tuntuu joka sanan takana, joka tuona hetkenä lausutaan. »Minä sanoin, kuinka minä surin tuota kiintymystäni häneen, joka teki minut ainoastaan vielä syntisemmäksi ja onnettomammaksi, ja sanoin, että mielelläni tahtoisin unhottaa hänet. Mutta hän virkkoi, ettei tässä mieltymyksessä ollut mitään syntistä, koskapa hänkin [rva R.] piti minusta niin lämpimästi, niin sydämellisesti, ja mitä minun unohdukseeni tulee, niin se olisi minulle helppoa, hän puolestaan ei voisi koskaan unohtaa.»
Runeberg pyytää häntä kirjoittamaan. – Hän kieltäytyy, mutta jos R. välttämättä tahtoo, niin voihan hän itse aloittaa. »Olisi hyvin omituista puhua hänelle noin jäykästi ja kylmästi, niinkuin on pakko tehdä kirjeissä, joihin ei voinut kätkeä mitään salaisuutta.» Mutta R. vastaa heti, että hän kyllä on kirjoittava, että hän ei pelkää, ja että hän on käyttävä nimitystä »rakkaani» joka kirjeessä.