Muutamia päiviä myöhemmin Emilie Björkstén matkustaa Helsinkiin maisterinvihkiäisiin ja vielä kauemmaksi. Tulvillaan tuon erohetken muistoja, jolloin Runeberg liikutettuna huudahtaa: »Kuinka saa ajan kulumaan, kun ei saa nähdä sinua!» ja Emilie riistäytyy irti hänen syleilystään, eroavat he moneksi kuukaudeksi.
Matkoilla uudessa ympäristössä jatkuu Emilien elämä niinkuin ennenkin, ja uudet vaikutelmat vaihtuvat hänen mielessään. Helsingissä maisterinvihkiäisten aikana hän näkee jälleen »tuon sinisilmäisen», nuoruudenrakkautensa, ja suree sitä, että kohtalo oli erottanut heidät, silloin hän olisi välttynyt kaikesta siitä, mikä sitten seurasi. Hän tanssii yöt läpeensä, kuuntelee serenaadeja, herättää jälleen miehissä tungettelevaa ihailua, haaveilee Mon Repos’ssa ja kirjoittelee sivumääriä luonnon kauneudesta päiväkirjaansa. Hän lukee kaikkea, mitä käsiinsä saa: Bulweria, Jean Paulia ja ennenkaikkea Almquistia haltioituen sekä sanoista että sävelistä. Mutta unohtaa hän ei voi. Rakastetun nimi on kaikkien huulilla; hän kuulee häntä mainittavan ja ihailtavan kaikkialla, minne hän tulee, ja hän huudahtaa eräänkin keskustelun jälkeen: »Tämäkin mies jumaloi häntä, kaikki, kaikki rakastavat häntä; onko siis niin ihmeellistä, jos minä teen samoin.»
Nyt kun hän ei näe häntä, syyttää hän häntä:
»Sielu on niin täynnä kyyneleitä, sydän niin raskas ja ahdistettu, se ei saa ilmaa. Se ei voi valittaa eikä itkeä ääneensä; ainoastaan täällä sisällä, täällä sisällä minä tunnen, kuinka vaikea taakka on. Ja kaikki tämä on hänen syytään! Sentähden että hän opetti minut itseään rakastamaan, tunnen itseni niin onnettomaksi nyt! Minä suren sitä, että en voi puhtaalla, viattomalla rakkaudella rakastaa häntä, että en enää milloinkaan voi sitä, että en milloinkaan saa sieluni kaipuuta tyydytetyksi. Koko poloisen elämäni täytyy täten muuttua vain yhdeksi ainoaksi pitkäksi huokaukseksi, ainaiseksi valitukseksi, kaipaukseksi autuuteen, jonka suloista huumaa hän on ollut kyllin kova antaakseen minun maistaa, saamatta tyhjentää maljaa pohjaan, sillä sehän olisi niin pahoin maailman silmissä, niin syntistä Jumalan edessä. Minkätähden yhtään avata tuota rikasta sydäntä minulle, joka ahnaasti etsin sen aarteita ja luulin löytäväni mitä etsin, minkätähden antaa minun katsoa tuon ihmeellisen puhuvan silmän sisälle, minkätähden vetää minut tuota rintaa vasten, noita lämpimiä, täyteläisiä, rakkaita huulia vasten, joiden kosketuksen vieläkin tunnen – minkätähden kaikkea tätä? Minkätähden antaa minun kurkistaa sisälle taivaaseen? – siinä nyt ovat seuraukset.»
»Olen niin välinpitämätön nyt monen asian suhteen, joka ennen olisi iloittanut minua. Olen niin täynnä kaihoa ja kaipausta ja ajattelen jok’ikinen minuutti niitä päiviä, jotka ovat olleet. Monasti puhkeavat kyyneleet esiin; en voi pidättää niitä. Ja sitten kysytään minulta, miksi itken. Enkö itkisi? Eikö se itkisi, jonka koko rauha on kadonnut?»
Ei, hänen sairautensa ei ole parantunut hänen ollessaan loitolla Runebergista. Lopulta hän ei voi enää kestää kauemmin. Hän matkustaa takaisin. Voinee tuskin lukea mitään sen haltioituneempaa kuin hänen viimeiset muistiinpanonsa ennen matkaa 8 p:nä syyskuuta.
»Viiden, kuuden päivän kuluttua kenties näen kaiken tämän taas ruumiillisilla silmilläni! Kenties, kenties! – Minkä vapisuttavan, riemullisen ilon ja minkä pelon ja ahdistuksen samalla tuokaan tämä ajatus sieluuni! Mutta käyköön miten tahansa, vaikka en saisikaan nähdä häntä, niin en sentään tahdo valittaa. Sinä Kaikkivaltias siellä ylhäällä, johdathan sinä kaikki minun parhaakseni – miten minä rakastan sinua! Mutta kuinka paljon rakastankaan myös sinun – oi, älköön se olko liikoja sanottu – sinun kuvaasi täällä alhaalla! Häntä, maallisesti suurta, tuota kaikkien sielunlahjojensa puolesta suurta, jonka henki on niin tyyni, puhdas, tosi, jonka lämpimän sydämen syvyyksissä piilevät kaikki runouden jaloimmat helmet. Ja tämä rakkaus, joskin siihen sekoittuu levottomuutta, katumusta ja omantunnontuskaa, on kuitenkin niin kaunis. Minulla ei ole rohkeutta heittää sitä luotani.»
Jälleennäkeminen antoi hänelle kaikkea, mitä hän suinkin saattoi uneksia, ja onnessaan tunsi hän itsensä iloiseksi ja hilpeäksi taas. Hän oli taas se ajattelematon ja välitön, jota Runeberg rakasti. Hän kertoo eräästä tähtikirkkaasta yöstä, jolloin tämä saattoi häntä kotiin, häntä ja Anna Reuterskiöldiä. Runoilija oli jättänyt hänet portille mennäkseen vielä muutamia askeleita eteenpäin toisen kanssa. Mutta Emilie ei voi erota hänestä, hän haluaa nähdä hänet vielä kerran. Hän juoksee kadun poikki hänen tullessaan takaisin yksin ja huutaa hänelle: »Hyvää yötä!» Ja runoilija sulkee hänet syliinsä ja painaa hänet yhä tiukemmin rintaansa vasten ihastuneena kuiskaten: »Hyvää yötä, sinä suloinen, rakas!» Hän ei tahdo ollenkaan päästää häntä menemään. Äkkiä Emilie muistaa »maailman tuomion» ja huudahtaa: »Meidät voidaan nähdä.» Mutta runoilija pitää hänestä kiinni ja kuiskaa: »Ei kukaan näe meitä.» Emilie kiertää itsensä pois hänen käsivarsistaan lumottuna, huumautuneena ja kuulee vielä hänen sanansa: »Hyvää yötä, hyvää yötä!» kaukaa. Ja tämä äänenpaino, jota hän ei koskaan ennen ole kuullut, jossa oli niin paljon »kiivautta», kuten hän sanoo, kaikuu vielä hänen korvissaan hänen siinä seisoessaan ja nähdessään hänen häviävän pimeyteen.
Tätä kypenien, tulen ja liekkien aikaa kesti kuukauden. Nyt se on Runeberg, joka lietsoo tulta, joka tahtoo saada enemmän – enemmän! »Sinä pidät minusta, mutta sinä et rakasta minua», sanoo hän Emilielle eräissä tanssiaisissa, joissa tämä oli tanssinut paljon. Hän vaatii, että Emilien on ajateltava häntä lakkaamatta, ja kun tämä sanoo, että hän ajattelee Runebergia tuhat kertaa enemmän kuin Runeberg häntä, laskee runoilija, että hänen ajatustensa luku on miljoonia kertoja suurempi kuin Emilien. Kuukausi hurmiota – ja äkkiä Emilie tuntee saaneensa kylläksi. Hän matkustaa maalle ja toteaa tuntevansa »mielihyvää, huomatessaan voivansa ajatella muutakin kuin häntä. Hän nauttii vilpittömästi hiljaisuudesta ja rauhasta maan sydämessä, jossa hän saattaa heittää luotaan nuo levottomat ajatukset, ja ensimmäisen kerran elämässä tuntuu hänestä vapauttavalta se, ettei hänen aina tarvitse kantaa niitä kahleita, joihin runoilijan rakkaus oli hänet kytkenyt. Koko voimakkaan vastavaikutuksen hyväätekevä väsymys kuvastuu niissä sanoissa, jotka hän kirjoittaa 25 p:nä marraskuuta maalla-oleskelunsa loppuessa:
»On viimeinen ilta tätä hiljaista, levollista, yksitoikkoista elämää, joka on tehnyt minulle niin hyvää. En käsitä, minkätähden minä muutama vuosi sitten niin vihasin rauhaa ja yksitoikkoisuutta. Silloin kaipasin palavalla innolla takaisin maailmaan, huvituksiin ja iloon, ilman lepoa, ilman rauhaa. Mutta nyt ei ole niin, sillä minä olen ollut niin onnellinen täällä maalla, niin rikas hiljaisuudessa ja rauhassa. Olen niin paljon ajatellut, niin paljon uneksinut ja niin paljon tahtonut unhottaa sellaista, josta minua taas elävämmin kuin milloinkaan muistutetaan siellä maailman melussa.»