Hän toteaa itse tulleensa paljon levollisemmaksi, kun hän jälleen näkee Runebergin tanssiaisissa. Se ei ole ihmeteltävää. Hän on nyt täysin, erehtymättömän »varma» siitä, että tämä rakastaa häntä; hän voi tehdä mitä tahtoo, tämä rakastaa häntä kuitenkin. Hän on kuten ennenkin iloinen, kun runoilija näkee hänen tanssivan, kun tämä pitää hänen hiuksiinsa kiinnitetyistä sammalruusuista, »jotka vaihtelevat tummanpunaisesta vaaleanpunaiseen raikkaan eloisissa värivivahduksissa. Sillä vain häntä minä ajattelen yksinpä silloinkin, kun järjestelen tanssiaispukuani; hänen vuoksensa tahdon herättää mieltymystä, hänen vuoksensa olla iloinen. Koko elämäni hukkuu minulta pois häntä ajatellessa, sillä muuten on kaikki minulle sangen yhdentekevää, tanssiaiset, tanssittajat ja tanssit, kentiespä hän itsekin kohtapuoleen, sillä eihän mikään tämän maan päällä ole mahdotonta, ei edes se, mikä nyt näyttää minusta niin uskomattomalta.»
Hän luulee myös oppineensa sen teeskentelytaidon, jota ihmiset vaativat, eikä se hänestä ole niin vaikea.
»Maailma vainosi meitä terävillä silmillään. Sillä ei sentään liene ollut mitään muistuttamista eilen, sillä ulospäin näytti kaikki niin tavalliselta. – ’Sinä olet niin muuttunut, tullut niin rauhalliseksi’, sanoi hän tuolla äänellä, jonka rakas sointu niin kauan on minulle vaiennut, ja minä vastasin, että kaikki oli käynyt minulle niin yhdentekeväksi.» Ennenkuin hän lähtee, kysyy Runeberg: »Milloin menet S:lle?» »En tiedä, mutta voinhan mennä huomenna.» Runoilija oli kuitenkin saanut kuolonsanoman eikä voinut tulla. Silmänräpäyksen ajan se kiukutti häntä, sillä »hänhän juuri halusi tätä kohtausta», mutta hän rauhoittuu pian. Kuinka olisikaan hän kärsinyt vielä kuukausi takaperin!
Muutamia päiviä myöhemmin hän näyttelee mukana eräässä seuranäytelmässä, ja Runeberg on katsojain joukossa. Hän on jälleen iloinen menestyksestään hänen vuokseen, mutta sillä tyynellä tavalla, minkä varmuus on hänelle antanut. Mutta runoilija ei ole rauhallinen. »Etkö sinä enää pidä minusta?» kysyy hän levottomana »tuolla lämpimällä, sieluun tunkevalla äänellä, joka melkein teki minut hulluksi entisinä aikoina». »En, en niin paljon kuin ennen, sillä sinäkin olet muuttunut, ja minä tahdon vastata kylmyyteen kylmyydellä», lisää Emilie kiusoittelevasti. »Mutta hän vakuutti, että hän oli entisensä kaltainen, että minä olin hänelle rakas, minä en tiennyt, kuinka suuresti, ja pyysi, että antaisin kaiken olla ennallaan y. m. sanoin, jotka kaikuivat niin suloisilta sielussani! Näen vieläkin edessäni hänen mietteliään katseensa, hänen vakavan ilmeensä ja sen erikoisen tavan, jolla hän puraisi kauniita huuliaan, ja sitten hänen vaikenemisensa, kun minä sanoin, etten enää pitänyt hänestä niinkuin ennen.» Ihmisiä tulee ja menee, ja syntyy yleinen, hilpeä seuralavertelu. »’Jumalan kiitos!’ sanoi hän, kun taas jäimme yksin. Mutta silloin minä nauroin. Ah, koko maailmahan on kuitenkin komediaa.»
Runeberg pyysi häntä hartaasti tulemaan heille, pyysi hänen (rva R:n) vuoksensa, »jotta hän ei epäilisi minun olevan suuttuneen hänelle. Hän vakuutti minulle hänen ystävällisyyttään, mutta enpä usko sen enää olevan erittäin suuren. Hän pyysi minua tulemaan maailman vuoksi.» Emilie antoi hänen kiusautua hetkisen, mutta »kun nousin sohvalta, missä olimme istuneet, lähteäkseni taas tanssiin, josta en lainkaan olisi välittänyt, sanoin minä puoliääneen tuntien samalla, kuinka silmäni kostui ja kuinka rikas, lämmin ja sula minun sydämeni oli sillä hetkellä: ’Minä pidän sentään paljon sinusta!’ Ja silloin tunsin selvemmin kuin koskaan, kuinka välttämätöntä minulle oli olla varma hänen kiintymyksestään.»
Hänen intohimonsa oli muuttunut hellyydeksi, mutta ei Runebergin. Hän nauttii sielunsa tasapainosta, jota hän nyt ensi kertaa tuntee tämän lähettyvillä, mutta runoilijaa se ärsyttää. Tämä ei ymmärrä sitä. Hän tahtoo, että Emilien tulisi pitää »hänestä tulisesti kuten hän itsekin». Hän valittaa sitä, että he tapaavat toisensa niin harvoin kahden, ja tahtoo, että he jälleen uudistaisivat entisaikojen palavat kohtaukset, mutta Emilie vastaa tyynesti: »Niin, keväällä kai tapaamme toisemme useammin.» Hän tahtoo pakottaa Emilien siihen. Tämä on iloinen siitä, että hän tahtoo sitä, mutta tuntee itsensä onnelliseksi voidessaan vaikeuksitta luopua tästä synnistä.
Tämä odottamaton käänne Emilien mielentilassa saa aikaan sen, että Runebergin tunne häntä kohtaan yhä kasvaa niin voimakkaaksi, että hän itse toivoo »heikentymistä». Mutta ei edes hänen voimakas tahtonsa voi ravistaa pois iestä hänen niskastaan. Hän pelkää, että Emilie ehkä pitää häntä »tungettelevana ja rasittavana». Hänen katseensa seuraavat häntä alituisesti. Hän huomaa sen itse ja kysyy häneltä »kiusaako se häntä, että hän niin paljon katselee häntä». Ja Emilie vastaa sydämensä syvyydestä: »Ei!» ylpeänä ja voitonriemuisena siitä, että »minua, juuri minua hän pitää rakkaana, tuo suuri, tuo kuuluisa ja jumaloitu, tuo ihana runoilija, tuo verraton nero! Saatoinko koskaan sellaista uneksiakaan!» Hän kertoo Runebergille tulleensa siihen huomioon, että ihmiset eivät enää usko hänen tunteensa olevan yhtä lämpimän kuin edellisenä keväänä, ja tämä vastaa iloisena, että silloinhan hän kenties saattaa ilman moitteen sijaa istua hänen vieressään ja puhella hänen kanssaan.
Runebergin käytöksen määrää pikkukaupungin asukkaiden arvostelu!
Ei kukaan ihminen ole enemmän vartioitu, epävapaampi kuin suurmies, etenkin jos hänet on koroitettu kansallis-ihanteeksi. Hänen täytyy olla »suuri» maailmalla ja kotona, aamulla, päivällä ja illalla, aina. Yleinen mielipide vaatii sitä. Tavallisesti on myös yleinen mielipide mukautuvainen. Hän on saanut sen siunauksen. Hänestä ollaan varmoja. Mutta voi sitä, joka vähimmässäkin määrin järkyttää uskoa hänen suuruuteensa. Sen onnettoman ottaa yleinen mielipide hoiviinsa, kunnes hän makaa lyötynä, muserrettuna, murskaksi jauhettuna. Sillä hän on riistänyt ihmisiltä sen ainoan, mikä heille on oikein rakasta – kauniit harhakuvitelmat.
Emilie Björksténin läheisyys oli heittänyt ikäänkuin varjon aavistuksen runoilijan päätä ympäröivään sädekehään. Maailma oli yrittänyt valaa katkeraa myrkkyään Emilien onnen pikariin, ja hän oli tuntenut olevansa suurin syntinen maan päällä. Viimeisen maalla-oleskelunsa jälkeen hän luuli päässeensä vaikeimman ajankohdan ylitse; hän tunsi itsensä rauhallisemmaksi. Maailma huomasi sen; sillä ei ollut nyt mitään muistutettavaa häntä vastaan. Mutta se tunsi kuitenkin, että kaikki ei ollut vielä niinkuin sen olisi pitänyt olla ja että tuo pieni varjo oli, hänen moitteettomasta käyttäytymisestään huolimatta, kenties vain vähän syventynyt. Se oli luonnollisesti hänen vikansa. Hän ei ollut tarpeeksi rangaistu.