Niinpä alettiin taas uudelleen, toisella tavalla. Annettiin hänen ymmärtää, että runoilija kylläkin oli kiinnittänyt häneen erikoista huomiota, mutta että tämä oli osoittanut sellaista huomiota myös muille, ja sillä aikaa, kun hän oli ollut poissa, niin –! Aluksi ei mikään voinut järkyttää Emilien vuorenlujaa uskoa runoilijan tunteisiin, – hänhän tiesi! Mutta mainittiin nimiä. Ensimmäisen kerran näemme sanan »mustasukkaisuus» hänen päiväkirjassaan. Hän kääntyy pelästyneenä Runebergin puoleen. »Pidätkö sinä hänestä?» kysyy hän. Tämä vastaa silmänräpäyksessä: »Minä pidän hänestä niinkuin hyvästä tuttavasta, mutta minä en rakasta häntä.» Emilie uskoo häntä heti. Mutta kun hän ei häntä näe, epäilee hän jälleen. Maa pettää hänen jalkojensa alla.

»Minä tiedän, että hän pitää minusta enemmän kuin hänen pitäisi ja että hän ei siinä asiassa valehtele, sillä jos hänkin pettää, hänkin teeskentelee – silloin ei kannata luottaa itse aurinkoonkaan, isän Jumalan omiin valoisiin kasvoihin. Voihan hänen tunteensa kylläkin pian jäähtyä, ja aika tulee, jolloin minä merkitsen hänelle yhtä vähän kuin se ruohonkorsi, jota hänen jalkansa polkee, mutta kuitenkaan hän ei teeskentele, sillä ainakin nyt minä olen hänelle rakas.» Ja hän lisää: »Hän pyysi minua niin hartaasti tapaamaan itseään klo 5 iltaisin, ainakin seuraavana päivänä, niillä paikoilla, jotka hän oli valinnut jokapäiväistä kävelyään varten, mutta minä en luvannut mitään, ja minä tiesin kuitenkin, miten suuresti hän toivoi sitä.»

Hänellä ei ole mitään syytä epäillä. Jokainen sana, jonka Runeberg sanoo hänelle, on palava rakkaudentunnustus. Hän ympäröi hänet hellällä huolenpidolla, kun Emilie sanoo tuntevansa tuskia rinnassaan. »Kuinka sinä huohotat!» huudahtaa hän pelästyneenä, kun tämä tanssissa pysähtyy hänen eteensä. Hän on levoton hänestä ja pyytää häntä hellyttävästi jättämään tanssimisen vähemmälle. Emilie on hänen ajatuksissaan aina ja alituisesti.

Kaiken tämän hän näkee, kaiken tämän hän tietää ja kuitenkin hän palaa epäilyksiinsä:

»Jos se aika tulee, jolloin en enää rakasta häntä, en enää omista hänen kiintymystään, joka nyt on minulle niin korvaamattoman kallis, niin on myös koko elämä minulle tyhjää ja alastonta.»

Runebergin sanat ovat kuumempia kuin ennen, hänen suudelmansa polttavampia. Mutta epäusko on iskeytynyt kiinni Emilien sydämeen. Silloinkin kun runoilijan tunne tempaa hänet mukaansa ja hän tuntee miten lujasti hän on sidottu tähän, saattaa hän äkkiä havahtua todellisuuteen ja pitää kaikkea hullutuksena. Tarkoittaako runoilija todellakin sitä, mitä hän sanoo ja osoittaa?

»Minä katsoin häneen. Hänen katseensa ja kasvonsa loistivat kirkkaina taivaan säteilevässä valossa. Oi, kuinka nämä kasvot näyttivät minusta sielukkailta ja jaloilta – mutta samalla tutkimattomilta. Ja me erosimme. – Miten minä olen hullu! sanoin minä huoahtaen ja menin pois. Niin kai olenkin!»

Usein hän epää runoilijalta, mitä tämä pyytää, virkahtaen: »Mitä se hyödyttäisi?» ja kun hän kuvaa erästä iltaa, jolloin he kävelivät yhdessä: »Kello oli seitsemän illalla, ilma oli leuto ja sininen ja valoisa, sillä Jumalan kultainen pallo kimmelsi puhtaalta taivaalta. Me puhelimme kävellessämme, hän ja minä. Mutta hän oli vihainen tuolle kultaiselle pallolle, jonka kirkkaus esti jokaisen hyväilyn», lisää hän: »Ja minä siunasin sydämessäni tuota valoa.»

J. L. RUNEBERG
R. V. Ekmanin tekemä muotokuva
1849

Hän on kadottanut »sokean onnensa» eikä tiedä enää mitä uskoa. Sitten tulee eräs toinen, oikeammin kolmas mukaan peliin. Tämä mies on hänen mielestään ensin miellyttävä, sitten mielenkiintoinen, hän kuuntelee häntä innostuneena. Että tämä henkilö on huvitettu hänestä, sitä hänen ei tarvitse epäillä. Hetkellisessä kiemailun puuskassa hän antaa tämän lähennellä itseään yhä enemmän, sitten tulee välttämätön räjähdys. Tuskaa ja selkkausta, ja ihmiset saavat taas jotakin puheenaihetta, kun he näkevät nuo äsken niin hyvät ystävät äkkiä jäykkinä ja vieraina toisilleen. Ja hän, tuo jumaloitu, kärsii. Silloin Emilie huomaa olleensa vähällä heittää pois parhaan, mitä hän omisti maailmassa, ja hän katuu katkerasti.