»Hän nuhteli minua siitä, etten ollut tosi», kirjoittaa hän 23 p:nä huhtikuuta 1848. »Kuinka lämmin ja avomielinen samalla olikaan hänen myöhempi kirjeensä siitä asiasta ja kuinka katkera ensimmäinen. Hänen tähtensä olisin kuitenkin valmis mihin uhraukseen tahansa. Sillä paremmin kuin milloinkaan olen tänä vaikeana aikana tullut huomaamaan, kuinka tosi, kuinka lämmin, kuinka uskollinen hänen kiintymyksensä minuun on.»
Ja vähän sen jälkeen hän huudahtaa: »Oi, kuinka hirveän kevytmielinen minä sentään olen ollut. Mutta nyt se kaikki on loppunut ja hän yksin jää minulle, tulee olemaan sitä, mitä on ollutkin, se on: kaikkeni. Minä tuotin hänelle paljon surua siihen aikaan. Hän on kuitenkin antanut minulle sen anteeksi, mutta unohtaa, sitä hän ei voi niin pian.»
Hän näkee, että runoilija on ollut tosi ja uskollinen, ja hän hämmästelee sitä, että on ainoaksikaan minuutiksi voinut unohtaa hänet. Hänen tunteensa runoilijaa kohtaan lämpenee jälleen. Hän kuvailee erästä iltaa, jolloin hän istui »suruisena ja onnellisena hänen vierellään ja kuunteli vuoroin soiton säveliä, vuoroin hänen lämpimästi sointuvaa ääntään, joka puhui hellyydestä ja rakkaudesta. »Hän sanoi, että hän kokonaan oli antanut itsensä minulle, ja minä vaikenin, sillä on tunteita, joita ainoastaan vaieten voi ilmaista. Tuo ilta ei hevillä haihdu muististani. Ja kuinka se olisi mahdollistakaan! Olla yhdessä sen kanssa, josta sielu unelmoi öin ja päivin, saada kuunnella vastatun rakkauden unohtumattomia sanoja. Ja kaiken lisäksi valon ja sävelien keskellä. Mikä rikkaus!»
Hän näkee, millainen Runeberg on, hän näkee kuinka väärässä hän itse on ollut, mutta vieläkään ei ole äänensävy täysin vakuuttava. Se tulee siksi lähipäivien kuluessa, aivan kuin aito tunnekin palaa ja sen kanssa piittaamattomuus pelätystä »maailman tuomiosta». Viikkoa myöhemmin se oli lyövä hänet maahan ja erottava heidät, kuten hän luuli, ainaiseksi.
5 p:nä kesäkuuta hän aloittaa muistiinpanonsa seuraavasti:
»Kuinka rikas ja unohtumaton olikaan tuo viimeinen päivä, jolloin saimme olla enemmän yhdessä ja osoittaa toisillemme hellyyttämme. Niinpä me nautimmekin täysin mitoin kaikesta siitä, mitä rakkaus ja kiintymys voi tarjota, aavistamatta silloin, että se ehkä oli viimeinen kerta, sillä kaikesta täytyy nyt tulla loppu.» Ja muutamia rivejä kauempana sanotaan samasta päivästä: »Se antoi minulle nautintoa, rakkautta ja alttiutta niin runsaasti kuin maan päällä voi osakseen toivoa, ainakin tällä taholla; ja kun minä nyttemmin en saa enää häneltä ottaa vastaan hellyyttä enkä osoittaa hänelle sitä, ellei hän osaa lukea sitä minun sydämestäni, niin en myöskään enää välitä kenenkään hellyydestä.»
Näin kuvailee hän tätä viimeistä päivää: »Taas teimme huviretken maaseudulle, muutamat meidän tuttavistamme, hän ja minä. Lämmin oli päivä, lämmin oli sydän, täynnä rauhan tuntua. Ja vaikka taivas ei ollutkaan kirkas, niin ei sentään ollut sieluissamme mitään pilviä nyt, ne olivat kaikki jo hälvenneet, ja minä olin sekä omalta sydämeltäni että häneltä pyytänyt anteeksi kaikkia niitä mustia pilviä, joilla oikullinen, helposti ärsyttävä mieleni edellisinä päivinä oli synkentänyt hänen ajatustaan. Kaikki oli nyt niin hyvää ja valoisaa ja rakkautta täynnä kuin suinkin saattoi olla. Emme me voineet aavistaa kuinka pilvet keräytyivät ympärillemme, tai oikeastaan minun ympärilleni, sillä häneen ei kuitenkaan koskaan kajota. Me vaeltelimme kaikki lämpimässä, pehmeässä kevätilmassa, ja usein muistui mieleeni samantapainen huviretki kaksi vuotta sitten, huviretki, joka jo silloin oli niin äärettömän ihana, vaikkakaan en vielä silloin ollut vaihtanut niin paljon ajatuksia, hellyyttä, lupauksia hänen kanssaan kuin nyt. Ei, ei, kaukana siitä! Minä vain aavistin silloin, mitä nyt tiedän varmaan, enkä milloinkaan unohda ainoatakaan sanaa noista monista lumoavista silmänräpäyksistä, joiden täytyi käydä edellä ja jotka hetkinä, joita ei mikään kieli maan päällä pysty kuvailemaan, »hiljalleen valmistivat ylimenoa korkeimpaan asteeseen». Ja tänä aikana, tänä keväänä, tänä päivänä oli rakkautemme kypsä. Monen hiljaisen, lämpimän, sydämellisen sanan saimme nyt vaihtaa, hetket olivat kylläkin nopeat kuin ajatus, mutta vain sitä kallisarvoisemmat.»
»Hänellä oli mukanaan ihana runonsa Maamme, jonka hän oli luvannut minulle, ja hän kysyi minulta hiljaa, eikö minulla ollut mitään hänelle, sillä edellisenä päivänä lupasin kirjoittaa joitakin sanoja sydämeni ilmaisuksi. Myös hän oli luvannut minulle taas erään kirjeen, jos hän ehtisi. Näin kyllä, kuinka vähän hänellä nyt oli aikaa sellaiseen, ja tiesin, että hän kyllä muutenkin ajatteli minua ja että hän sitäpaitsi oli kirjoittanut kirjeensä, mutta minun vaatimukseni tuli suuremmaksi, mitä enemmän hän antoi, ja nyt hän on antanut minulle kaikki, mitä hän on voinut antaa, eikö minun siis jo pitäisi olla tyytyväinen? Hänen kysymykseensä vastasin minä samanlaisella, mutta hän vastasi, että hänellä ei ollut mitenkään ollut aikaa. Se harmitti minua, ja minä vastasin samoin, vaikka minulla oli kätkössä muutamia rivejä, tosin verrattain lyhyitä, mutta jotka sisälsivät anteeksi-annon rukouksen, sillä hän oli edellisinä päivinä niin ilman pienintä soimauksen sanaa sietänyt vaihtelevaa mielentilaani. Hetkisen sen jälkeen vedin sentään esiin tuon pienen kirjeen ja revin sen tuhansiksi palasiksi ja heitin sen pois. Se oli pahasti tehty. Hän tulikin pahoilleen; olinhan minä turmellut hänen ilonsa tältä päivältä. Mutta en itsekään ollut enää iloinen, ja koetin sentään näyttää olevani mitä parhaimmalla tuulella; niin käy usein.»
»Sillä välin meni taivas pilveen. Alkoi hiljalleen sataa. Niin tulimme perille siihen paikkaan, missä meidän oli määrä syödä päivällistä, me molemmat alakuloisina, sillä en minäkään kauan jaksanut ylläpitää keinotekoista iloani. Muut eivät sentään aavistaneet, miltä meidän sieluissamme näytti. Näin hyvin, kuinka pahoillaan hän oli. Tunsin jo tuon katseen, tuon ilmeen, ja levottomana kuulin hänen hiljaiset, lyhyet, hajamieliset vastauksensa. Hän lähti huoneesta, ja minussa heräsi kiihkeä sydämen tarve saada hyvittää se, mitä olin rikkonut. Jäin vaiti ja mietteissäni hetkiseksi istumaan, sitten nousin nopeasti ja lähdin hänen jälkeensä. Hän seisoi yksin portailla, noilla portailla, joihin myöskin liittyi muuan muisto huimapäisimmältä, iloisimmalta nuoruudenajaltani. Mutta kuinka olisi ollut mahdollista ajatella mitään sellaista nyt, kun hän seisoi siinä, hän, joka oli ottanut minulta kaikki, jokaisen ajatuksen, jokaisen muiston menneiltä päiviltä. Tartuin hänen käteensä, jonka pusersin omieni väliin ja pyysin hartaasti: ’Älä ole vihainen!’ – ’En, jos sinä jälleen olet hyvä.’ Hän hymyili heikosti ja katsoi minuun tuolla katseella, joka voi tulkita kaiken elämän kauneuden. Ja minä huomasin, että harmistuminen ja tuska alkoivat sulaa pois ja että suloiset, samalla kertaa kaihoisat ja iloiset tunteet tulivat niiden sijalle. Hän kiersi käsivartensa vyötäisilleni ja suuteli minua. ’Sinä voit olla niin herttainen, jos vain tahdot’, sanoi hän. Ja keveämmällä sydämellä jätin hänet taas, sillä kaikkihan oli jälleen valoista.»
Se oli onnen päivä heille molemmille. Sen tietoisuuden raskauttamana, että oli tehnyt hänelle pahaa, ei Emilie nyt ajatellut mitään muuta kuin koettaa miellyttää häntä ja tehdä kaikki, mitä hän tahtoi. Ja runoilija vaati paljon sinä päivänä. Hänen tähtensä uskalsi Emilie nyt sellaista, jota hän vain harvoin ennen oli tehnyt. Todistaakseen, että Runebergilla ei ollut oikeutta valittaa rakkauden puutetta hänen puoleltaan, kirjoittaa hän, »otin äkkiä hänen kalliin päänsä käsieni väliin, painoin kuuman suutelon noille huulille, jotka olivat lausuneet niin monta rakasta sanaa minulle, ja huudahdin: ’Enkö anna sinulle kaikkea!’ Sitten juoksin pois. Väärin tein kylläkin – minä tiedän sen – minä tiedän sen. Mutta kun kerran ensimmäinen askel on otettu, ei laske niin tarkoin seuraavia.»