Sillä välin sade lakkasi ja retkeä jatkettiin. Ilma tuoksui kostealle mullalle ja raikkaalle vihannuudelle, ja kaksi onnellista sydäntä sykki yhä nopeammassa tahdissa, mitä pitemmälle aika kului. Vihdoin päästiin matkan lopulliseen päämäärään, paroni Rotkirchin maatilalle Stensböleen. Nuorten parvi hajautui huoneisiin ja puutarhaan, ja hilpeää mielialaa jatkui. Ainoastaan Emilie Björkstén, joka pelkäsi, ettei hän toisten läsnäollessa voisi hillitä kasvojaan, jäi yksin salonkiin ihailemaan »mestariteoksia seinillä». Silloin kuuli hän tuttujen askelten kaiun, ja vaikka hänen olisi pitänyt olla niihin tottunut, joutui hän »selittämättömän tunteen» valtaan, joka kerta, kun oli yksin hänen kanssaan. Runoilija levitti käsivartensa sanoen rukoilevasti: »Kenties ei meille milloinkaan enää suoda tällaista hetkeä!» Silmänräpäyksen hän epäröi, sitten hän kietoi käsivartensa runoilijan kaulaan ja tämä painoi hänet sydämelleen. Sinä hetkenä oli hänen onnensa mitta kukkuroillaan ja hän toivoi taas, että olisi »saanut kuolla, ollessaan niin rakastettu». Autuaallisuudessaan he unohtivat kaiken, maan ja taivaan ja ihmiset ja heidän pahat silmänsä. Ja sekunnit vierivät pois –
Mutta ihmiset eivät olleet unohtaneet heitä, eivätkä pahat silmät laiminlyöneet tilaisuutta vaaniakseen heidän onneaan. Nyt oli hetki tullut antaa Emilie Björksténille kuolinisku.
Hän ihmettelee itsekin sitä, että hän on voinut elää niiden päivien yli, jotka nyt seurasivat, kestää sen häväistyksen, sen likaisen panettelun, jonka alaiseksi hän joutui. Hän näki ovien sulkeutuvan edestään, ystävien kääntävän hänelle selkänsä, ja jokaista hänen askeltaan vartioitiin kuin rikollisen. Hän muutti sukulaistensa luo, jotka pakottivat hänet lupaamaan, ettei hän enää puhuisi Runebergin kanssa, ei mainitsisi hänen nimeään, ei osoittaisi häntä kohtaan pienintä harrastusta. Hän ei milloinkaan mennyt ulos yksin. Hän ei milloinkaan saanut kuulla mitään hänestä. Runebergin tuli olla kuollut hänelle, ja siten luultiin voitavan tappaa hänen tunteensa. Hänet lähetetään maalle, yhäti vartioituna. Hän on perinpohjin musertunut. Kun pari hänen lähimmistä ystävistään jälleen osoittaa hieman ystävällisyyttä häntä kohtaan, kiittää hän siitä kuin armosta.
»Ystävien sydämet ovat heltyneet, heidän ystävällisyytensä kaiken tuon katkeran jälkeen, L:n syleily ja kyyneleet, minun syvä luottamukseni Anna R:n sydämeen ja kodin mahdollisuus, kaikki tämä on tunkeutunut syvälle sieluun, jolla ei vähään aikaan ollut mitään maallisen ilon toivoa enää. Ne olivat päiviä, niin täynnä surua ja kyyneleitä – kuinka on ihminen voinutkin kestää sellaista? Mutta nyt, kun katkerin on ohitse, kiitän minä taivasta kaikesta, sillä jokainen tuska tuo sentään jotakin hyvää mukanaan, ja mielestäni olen niin muuttunut nyt.»
Hän on pukenut pakkopaidan ylleen napisematta, sillä tulla karkoitetuksi »maailmasta» on sentään nuorelle tytölle jotakin kauheaa – mutta pakkopaita on vain päälläpäin. Hänen ajatuksiaan ei mikään mahti maailmassa voi sitoa. Muutamia päiviä myöhemmin, 13 p:nä kesäkuuta, hän kirjoittaa:
»Ei ainoatakaan hetkeä päivästä ole vielä kulunut ilman että olen ajatellut häntä. Varmasti on hän myöskin ajatellut minua ja meidän ajatuksemme ovat yhtyneet. Kuinka rakasta on minulle uskoa niin! Eikä ainoastaan uskoa sitä, minä tiedän sen. Hän rakastaa minua nyt lämpimästi, uskollisesti, vilpittömästi, mutta kestääkö se kauan tai vähän aikaa, sitä en tiedä. Kyllähän hän itse on väittänyt edellistä ja lisännyt, että vain yksi ainoa asia maailmassa saattaisi kylmentää hänen tunteensa minuun, nimittäin se, että minä itse kylmenisin. Mutta se tuntuu niin mahdottomalta ajatella nyt.»
Ja eräänä toisena päivänä, 15 p:nä kesäkuuta:
»Täällä maalla luen mieluimmin hänen kirjeitään. Ja kuinka monta kertaa olenkaan lukenut nuo hänen sydämensä tunnustukset. Saan nähdä hänet ainoastaan muiston silmin, muiston harson läpi. Missä mahtanee hän nyt olla ja mitkä ajatukset asunevat nyt hänen rinnassaan?» –
Juhannusyönä hän poimi yhdeksänlaisia kukkia sekä solmi niistä kimpun, jonka hän asetti päänalaisensa alle toivoen saavansa uneksia Runebergista. »Mutta toivoni petti, sillä hänestä en uneksinut, ja kaikki muu tuntuu minusta tarkoituksettomalta. Samoin koko elämäkin. Mielestäni on kaikki minulle niin yhdentekevää – kaikki muu paitsi hän. – Jonkun kerran kuulen hänen nimeään mainittavan, ja sydämessäni lausuilen sitä ääneen. Mutta muuten en milloinkaan puhu hänestä – eikähän se mitään hyödyttäisikään.»
Päivät vierivät eteenpäin raskaina ja tyhjinä, ja kesä lähestyy loppuaan. 21 p:nä elokuuta hän aloittaa päivänsä siteeraamalla: »’Vad är vårt liv? Blott ett försök att leva.’ Ja sen olen niin täysin kokenut tänä kesänä, vaikkakin ympärilläni on ollut kaikkea sitä, mitä voidaan nimittää iloiseksi ja veikeäksi tässä meidän maailmassamme. Mutta köyhä olen sentään ollut. – Tuskin on ainoakaan päivä ollut niin mielenkiintoinen, että olisin tahtonut merkitä sen muistiin. Ja kuitenkin ovat ystävät ja tuttavat entisiltä iloisilta päiviltä piirittäneet minut ylt’ympäri, olen kokenut ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta joka taholta ja ottanut osaa monenlaisiin huvituksiin, joihin tämä kesä on antanut aihetta. Olenko siis kiittämätön, kun en voi saada iloa kaikesta tästä? Mutta kuinka olisi ilo mahdollinen, kun sydän on poissa? Hän otti sen mukaansa eikä enää anna sitä takaisin. Monta kertaa kesän kuluessa olen toivonut saavani nähdä edes vilahduksen hänestä – mutta niin ei ole tapahtunut, ja se on ehkä ollutkin parasta. Kaipaukseni on aika ajoin niin voimakas, mutta olenhan sieluni silmillä sentään joka päivä nähnyt hänet sellaisena kuin hän aina oli minulle, ja se on kauniimpaa kuin kaikki kaunis, ylevämpää kuin kaikki ylevä.»