Näemme, että hänen katumuksensa alkaa kantaa hedelmää. Hänet on saatu polvilleen, ja nyt hän voi siis vähitellen taas ruveta nousemaan, kiitos olkoon toisten suvaitsevaisuuden.
Entä Runeberg? Hänkin lienee saanut oman kuormansa kannettavakseen, sillä hän käsittää myös, että tämä »lämmin suhde ei voi jatkua». Mutta se ei ole aivan helppoa hänelle. Hän sanoo Emilie Björksténille eron hetkellä: »Jos sinä rakastat minua, niin et varmaankaan pääse ilman surua, mutta tämä suru korvaa runsaasti tuottamansa katkeruuden sillä ylennyksellä, jonka se antaa sielulle. Sellaista surua tahdon minäkin kernaasti kantaa sinun tähtesi!»
Kerta toisensa perästä toistaa Emilie noita hänen sanojaan itsekseen ja lisää:
»Niin, minä rakastan häntä vielä, kenties syvemmin, puhtaammin, paremmin kuin ennen, mutta sekä rakkauteni että uskoni tahdon painaa alas sydämeni syvimpään kätköön. Maailmallahan ei ole sen kanssa mitään tekemistä, kunhan vain täytän ne vaatimukset, jotka minulle on asetettu!»
Ne hyväntahtoiset ystävät, jotka olivat ottaneet hänet ja hänen moraalinsa silmälläpitonsa alle, olivat nyt, kun muutamia kuukausia oli vierähtänyt, sitä mieltä, että he vähitellen saattoivat hellittää noita liian kireälle vedettyjä suitsia. Hänet vietiin seuraelämään, hänet vietiin tanssiaisiin, aina vartioituna ja valvonnan alaisena. Yhdessä ainoassa suhteessa hän oli järkähtämätön – hän ei tanssinut. Se oli hänelle mahdotonta, ja hän toivoi vain tuon sietämättömän kidutuksen loppuvan. »Koko elämä tuntui minusta niin yhdentekevältä ja tanssi niin vastenmieliseltä», kirjoittaa hän. Sitten tuli syksyllä se hetki, jolloin hän kerran sellaisissa tanssiaisissa jälleen näki Runebergin. Heidän silmänsä yhtyivät; Emilie käänsi päänsä pois. He istuivat kaukana toisistaan, »minä olin niin vartioitu», sanoo hän. Mutta runoilija vei sormen huulilleen ja lähetti hänelle suudelman toiselta puolen huonetta. »Hiljaa ja nopeasti minä vastasin hänen rakkaudenmerkkiinsä, mutta sitten vaivuin syviin ajatuksiin, jotka saivat minut unohtamaan kaikki ympärilläni. Vasta kun kyyneleet alkoivat sumentaa katsettani, heräsin tajuihini. Olinhan keskellä ihmisjoukkoa, jonka ei pitäisi saada nähdä kyyneleitäni eikä myöskään hajamielisyyttäni. Kohotin siis katseeni ja pakotin itseni tyyneksi, mutta nytkään, yhtä vähän kuin niin monasti ennen, en mistään hinnasta voinut pakottaa kasvonpiirteitäni iloisiksi, huuliani hymyyn enkä antautua hilpeän leikillisiin keskusteluihin tuttavieni kanssa. Olin äänetön ja vakava, mutta olinhan sairaskin. Sen ainakin saattoi huomata tavattomasta kalpeudestani. Ilmoitin syyksi sen, että minua vilutti, ja kietouduin yhä tiukemmin mustaan samettiviittaani, joka riippui olkapäälläni.»,
»Se oli omituinen tanssitilaisuus, mutta vailla sekä huvia että nautintoa. Olla häntä niin lähellä ja kuitenkin leikkiä vierasta, se lisäsi surua sydämessäni. Sillä asiain tällä kannalla ollen me emme tahtoneet emmekä uskaltaneet uhmata yleistä mielipidettä. Merkitsihän minun nimeni maailman silmissä sentään nyt jotakin hänellekin, ja olinhan minä kärsinyt niin paljon hänen tähtensä, tuon kalliin ja rakkaan.»
Ihmisvilinässä lienevät he sentään joutuneet yhteen, sillä hän jatkaa: »Minä puhuttelin häntä nyt maailmankin edessä tuolla tuttavallisella sinä-sanalla, joka ennen oli kuulunut ainoastaan meidän hiljaisimpiin hetkiimme. Hän säpsähti vähän, sillä minä korostin tätä sinä-sanaa, ja kun kerran sain puhua hänen kanssaan minuutin muitten kuulematta, sanoin puoliääneen: ’Säilyttäkäämme nyt myöskin maailman edessä tämä nimitys, se aavistetaan kuitenkin.’ Mutta hänen mielestään olisi meidän ensin muodollisesti pitänyt tulla sinuksi, johon minä kuitenkaan en tahtonut suostua, sillä nyttemmin sellainen antaisi aihetta muistutuksiin, kenties soimauksiin, joita tästä lähin voimieni mukaan koetan välttää. Kuitenkaan emme saaneet tilaisuutta sen pitemmälle keskustella tästä asiasta. Mutta minä olin saanut nähdä hänet ja lukenut hänen silmästään saman kirjoituksen kuin ennenkin. Sentähden toivoin hartaasti, että tanssiaiset loppuisivat. Tunsin itseni niin surulliseksi, ja rinnassani oli sellainen ahdistus, että kenties epäkohteliaasti kiirehdin niitä paria herraa, jotka auttoivat ylleni päällystakkia. Ja mikä ainakin on varmaa, on se, että vedin monimerkityksellisen huokauksen, kun vihdoinkin sain painautua syvälle vaununkulmaukseen ja pehmeillä joustimilla ajaa keinuttelin kotiin.»
»Seuraavana päivänä vietin muutamia hauskoja tunteja paroni R:n luona», jatkaa hän, »jossa en ollut käynyt sitten viimekeväisten unohtumattomien hetkien hänen seurassaan. Monta ajatusta, monta muistoa omistettiin tuolle retkelle. Kolmantena päivänä ajoimme jälleen tänne, ja suloisen hyvinvoinnin tunteen vallassa heittäydyin kotiin tultuani sohvan kulmaani ja ajattelin hiljaa huoaten: Täällä on sentään rauha!»
Maailma oli saanut tahtonsa perille. Tuo ylpeä tanssiaiskuningatar, joka äsken oli tuonut mukanaan elämää ja iloa kaikkialle, minne hän tuli, virui nyt ristin juurella, kiitollisena siitä, että kunnialliset ihmiset sallivat hänen asua kattonsa alla.
Mitä tunsi siis Runeberg nähdessään tämän kaiken silmiensä edessä?