Hän oli tietänyt, että heidän täytyi erota, mutta kaipaus oli kai ainoa tuska, minkä hän oli tuntenut; muuten oli hän edelleenkin »tuo suuri», enemmän kuin koskaan kokonaisen kansan rakkauden nostama, sillä sinä syksynä tiedettiin, että Vänrikki Stoolin tarinoiden piti ilmestyä.

Mutta kun hän jälleen näki Emilien vartioituna kuin rangaistusvanki, valtasi hänet harmi ja yksi ainoa ajatus näytti täyttävän hänen mielensä: hän tahtoo tavata hänet jälleen, puhua hänen kanssaan, kenties toistaa ne sanat, jotka hän kerran on sanonut hänelle: »Sinullahan on minut, mitä siis teet noilla muilla.» Hän yrittää kerta toisensa perästä rynnätä sitä muuria vastaan, joka ympäröi Emilien vankilaa, mutta hän ei onnistu siinä. Hän etsii häntä kaikkialta: noilta vanhoilta tutuilta kaduilta, yhteisten ystävien luota, joissa he ennen tapasivat toisensa, mutta hän ei löydä häntä mistään. Lopulta hän näkee hänet ulkona eräänä päivänä, eikä mikään voi enää estää häntä puhuttelemasta häntä ja ilmaisemasta hänelle, mitä hän tuntee. Emilie kuvaa itse tätä kohtausta. 24 p:nä syyskuuta merkitsee hän päiväkirjaansa:

»Mitä enemmän vastustusta, sitä enemmän rakkautta, ja tätä ei ymmärretä. Vartioidaan niin tarkasti minua ja kaikkia minun askeleitani, tahdotaan niin paljon kuin suinkin estää meitä milloinkaan sattumasta yhteen; luullaan, että tämä sammuttaa sen tulen, joka hehkuu minussa. Oi, ne, jotka niin menettelevät, eivät ole milloinkaan tunteneet todellista rakkautta! Mitä se merkitsisi, jos me jonkun kerran saisimmekin kohdata toisemme niinkuin ennen. Viileämpiä ja tyynempiä olisimme me molemmat silloin, mutta minulta on kielletty kaikki, ja minun täytyy, täytyy totella.»

»Eilen olin ulkona. Vähän senjälkeen tuli hänkin samaa tietä eikä tietänyt, että hänen askeleitaan vartioitiin. Eikä hän siitä välitäkään itsensä vuoksi, mutta kenties minun vuokseni, sillä minä yksin joudun kärsimään, jos hän ei ole varuillaan. No niin, minä olin ulkona; mutta kun etäältä näin hänet, käännyin ympäri. Hän riensi heti jälkeeni. Autuutta ja tuskaa oli tuossa ensimmäisessä varomattomassa katseessa, jonka me niin pitkän kaipauksen ajan jälkeen saimme vaihtaa. Minä pyysin niin lämpimästi, että hän ei saattaisi minua, mutta hän teki sen kuitenkin. Mitä oli minun tehtävä? Hän pyysi minulta jälleen noita kohtauksia, jotka ennen niin runsaasti korvasivat meille kaikki ikävyydet, mutta minun täytyi kieltäytyä. Hän pyysi minulta jälleen kirjeitä, noita sydämen tunnustuksia, jotka olivat käyneet meille niin kallisarvoisiksi, mutta tämäkin pyyntö minun täytyi hyljätä, surumielin mutta vakavasti. Hän toivoo siis vielä, miksi hän toivoo? Meidän suhteemme ei voi eikä saa enää tulla samanlaiseksi kuin ennen. Minä en voi panna poloista mainettani alttiiksi, jos kaikki mahdollisesti taas tulisi ilmi, ja Jumalankin edessä se olisi niin väärin. Miksi hän houkuttelee minua? Lisää, lisää! on miehen alituinen pyyde. Hänenhän pitäisi olla tyytyväinen tietäessään, että sydämen tunteet ovat muuttumattoman samat.»

»Tänään olin yhdessä M:n ja A:n kanssa H:n puutarhassa, sillä yksin ei minua enää päästetä kävelemään; pelätään, että voisimme kohdata toisemme! Kohtalo satutti kuitenkin niin, että hän näki meidän menevän, ja hän tuli pienen rupeaman kuluttua sinne parin muun herran kanssa. Hän puhui minulle ilmasta, kukista, mutta katseet puhuivat aivan muusta. Tämä hetki ei tosin ollut rikas, mutta se oli sentään rakas. Mutta M. ei suonut minulle edes näiden harvojen minuuttien äänetöntä iloa. Hän erehtyy aivan tämän asian hoitamistavasta. Hänellä näytti olevan sellainen into saada minut mukanaan pois (sillä hänen itsensä piti poimia kukkia), että hän kaksi kertaa mainitsi siitä. Mitä saatoin minä tehdä? Enhän tohdi uhmata! Suru ja harmi ja katkera närkästys kuohuttivat mieltäni. Lähdin A:n kanssa ja otin kumartaen jäähyväiset häneltä. Hän ymmärsi kyllä, minkätähden me lähdimme niin pian. Senjälkeen olenkin itkenyt tänään koko päivän.»

Pari viikkoa myöhemmin näkee Emilie Björkstén hänet uudestaan ja kirjoittaa siitä 8 p:nä lokakuuta:

»Menin eräänä päivänä ulos kaupungille tilatakseni itselleni kukkia Virginian ja Mauritzin häihin. Pian keksin hänet kintereilläni. Minä kiirehdin askeleitani, mutta hän tavoitti minut. ’Älä kiiruhda!’ pyysi hän, mutta minä arvelin, että minun täytyi niin tehdä karttaakseni häntä. Hän saattoi minua sentään, mikään ei auttanut. Me puhelimme minun nykyisestä elämästäni, siitä pakkotilasta, mihin suhteeni häneen oli saattanut minut, ja sen semmoisesta. Hän oli tyytymätön siihen ja pyysi minua tekemään siitä lopun. Ah, sitä en tahdo. Olenhan saanut kodin, vaikkakaan se ei ole samanlainen kuin oma äidinkoti, kaukana siitä. Mutta he luulevat täyttävänsä kaikki ehdot ja toimivat oman katsantokantansa mukaisesti. Hyviä he ovat minulle ja tarkoittavat hyvää, ja monta ikävyyttä siedän sentähden mielelläni, sillä olenhan täällä kuitenkin juuri hänen tähtensä. Mutta hänen näyttää olevan vaikea tottua siihen uuteen suhteeseen, jonka täytyy vallita välillämme. Lakkaamatta pulpahtavat hänen huuliltaan esiin entiset sanat, entiset toivomukset, ja nyt minun on sanottava ei kaikkeen. Jälleen pyysi hän minua kirjoittamaan. ’Saadakseni nähdä sinut tulen häihin’, sanoi hän, ’sitten matkustan Helsinkiin’.»

Häissä he näkivät jälleen toisensa, mutta vasta tanssiaisten loputtua he saivat silmänräpäyksen olla kahden.

»Hän puhui taas tuosta kirjeestä, ja pyysi sitä minulta sielukkaalla äänellään. ’Minä en uskalla. Olen luvannut välttää kaikkea’, vastasin minä lujasti ja vakaasti. Hän sanoi, että olin turmellut koko hänen ilonsa tältä illalta. – Tuo kirje näkyy todellakin olevan niin hänen sydämellään. ’Mutta minkätähden minun siis oikeastaan pitäisi se kirjoittaa?’ kysyin minä vihdoin. ’Minä tahdon tietää, miten sinun laitasi nykyään oikein on.’ Ja minä sanoin, että hän kuitenkin tiesi parhaan asian. Ei, ei, minä en uskalla kirjoittaa, enkä minä sitä tehnytkään.»

»Seuraavana päivänä palasimme taas maalle», jatkaa hän, »ainoastaan M. jäi vielä sinne ja vietti senkin päivän iloisissa kesteissä vastanaineiden luona. Siellä olisin minäkin kernaasti, kernaasti tahtonut olla, sillä hänkin oli ollut siellä, ja M. kertoi kotiin palattuaan aivan ihastuksissaan siitä, kuinka hauskaa siellä oli ollut ja kuinka häntä [Runebergia] jälleen oli juhlittu. Kuinka oli juotu maljoja ja laulettu hänen ihanaa Maamme-lauluaan ja lopuksi hurrattu ja kannettu häntä riemusaatossa. Ja kuinka hän sitten oli kiittänyt harvoin, mutta valituin sanoin, hän, joka niin epäkernaasti tahtoo puhua julkisesti. Vilkkaalla mielenkiinnolla kertoili M. kaikesta tästä. Mutta en käsitä, minkätähden minä aina mykistyn, kun häntä kiitetään, minkätähden se samalla kertaa tekee niin pahaa ja niin hyvää sydämelle. Hän on niin juhlittu, niin ihailtu, niin mainehikas! Mutta hän rakastaa minua – minua!»