Vielä kerran tapaa Emilie hänet yksin tuona syksynä. Se tapahtuu 11 p:nä joulukuuta 1848. Samana päivänä oli Runeberg julkaissut uuden teoksen, jonka hän halusi lahjoittaa Emilielle. Teos oli Vänrikki Stoolin tarinat. Missä ja miten tämä tapahtui, sitä ei Emilie kerro, mutta että hänen ei ollut onnistunut salata iloaan, on ilmeistä, sillä terävät soimaukset, »epähienot» sanat satavat jälleen hänen ylitseen. Hän ei enää peitä katkeruuttaan.
»Minä en voi enää lakata häntä rakastamasta», kirjoittaa hän, »en ainakaan niin kauan kuin hänen tunteensa vielä on yhtä lämmin ja syvä minua kohtaan. Mitä enemmän kärsii, sitä enemmän rakastaa, sanotaan, ja nuo sanat toteutuvat tässä suhteessa täydellisesti. Minä olin saanut tänään paljon, jonka olisi pitänyt tehdä minut onnelliseksi, joskin kaihoisan onnelliseksi. Hän antoi minulle viimeiset laulunsa, ja jälleen luin rakkautta hänen katseestaan, rakkautta hänen äänestään. – Mutta sitten tuli se, joka sai minut sekä surulliseksi että harmistuneeksi sydänjuuriani myöten. Jospa olisin teräksestä tai kivestä, niin että mitkään hyökkäykset eivät minuun koskisi, mutta onnettomuudeksi on minulle annettu liian paljon tunnetta. – Hänelle en henno kertoa kaikesta, mikä minua painaa. Hänelläkin on kyllä oma ristinsä kannettavanaan, ei kukaan ole osaton. Minulla ei ole halua mihinkään ja minä otan vastaan sekä surulliset että iloiset päivät ja säilytän ne kaikki muistissani.»
Sydäntäsärkevän eron jälkeen Porvoosta ja runoilijasta Emilie Björkstén muutti keväällä 1849 pysyväisesti Savijärven tilalle Sipooseen. Hän sai nyt sen kodin, jota hän niin kauan oli kaivannut. Hän sai siellä kuten kaikkialla hyviä ja uskollisia ystäviä paikkakunnan naapureista. Hän lukee heidän kanssaan ääneen, hän laulaa heidän kanssaan, hän käy ahkerasti kirkossa. Ja kun entisaikojen katkera, kärsimätön kaipaus on asettunut, rupeaa hän viihtymään, osaten hänelle ominaisella tavalla mukautua olosuhteisiin, paremmin kuin olisi voinut odottaakaan, myös tässä henkisessä köyhyydessä. Vain jonkun harvan kerran näkee päiväkirjassa jonkun puoli-ivallisen huudahduksen, kun joku pitäjän kavaljeereista on saattanut häntä kotiin, selitellen hänelle elämän tarkoitusta, ja hän äkkiä muistaa iltakävelyt Porvoossa tähtikirkkaan taivaan alla. Hän on siipirikko nyt, ja hänestä tuntuu, kuin ei hän enää koskaan voisi kohota siihen ilmapiiriin, joka kerran oli hänen omansa. Mutta hän uskoo, että kaikki tämä on sovittava hänen syntinsä, ja se ajatus auttaa häntä läpi yksitoikkoisten päivien, kuukausien, vuosien.
Porvoossa hän käy nyttemmin tuskin milloinkaan. Jonkun kerran hän matkustaa sen kautta monilla retkillään milloin minnekin. Pari kertaa hän tapaa sen, jota hänen täytyy pakoilla, mutta ainoastaan aivan ohimennen. Ja niin jatkuu tuo hiljainen elämä maalla kuten ennenkin. Vähitellen hän katsoo olevansa tervehtynyt, ja parin kolmen vuoden poissaolon jälkeen hän matkustaa tuohon vanhaan kaupunkiin pitempää oleskelua varten ja näkee hänet jälleen.
Kuinka turha onkaan hänen kamppailunsa ollut!
Myöskin Runebergin tiet olivat menneet kauas erilleen hänen tiestään näinä eron vuosina. Hänen nimensä loisti nyt säteilevimmässä kirkkaudessaan yli Pohjolan. Hän oli tehnyt kuuluisan voittoretkensä Ruotsiin, ja hänen ympärillään oli siellä kohissut se juhlariemu, joka tulee maailman suurimpien osaksi. Silmänkantamaton kansanjoukko oli tervehtinyt häntä Djurgården’issa, johon oli kokoontunut 10-20 tuhatta ihmistä ainoastaan saadakseen nähdä häntä. Upsalan ylioppilaat olivat kunnioittaneet häntä laulujen maan kuninkaana. Matkalla pohjoiseen hän oli joka satamassa, mihin höyrylaiva hetkeksikin pysähtyi, nähnyt häntä odottavan ihmispaljouden ja kuullut laulukuntien virittävän Maamme-laulun. Ja kotimaassa piirittivät vieraat läheltä ja kaukaa hänen talonsa. Hänen elämänsä oli täyteläistä ja rikasta, ja hän nautti sen rikkaudesta. Emilie Björksténin kuva oli ehkä joutunut uusien vaikutelmien varjoon. Mutta unohtanut häntä hän ei ollut.
Oltiin nyt 50-luvun alkupuolella. Tuo pieni yhteiskunta oli rauhoittunut. Se levottomuus, jota kaikki olivat tunteneet nähdessään tuon kiihkeän palon äkkiä syttyvän suurmiehen sydämessä, oli asettunut, vaarallinen polttoaine poistettu lähettyviltä. Ihmiset olivat unohtaneet oman pelkonsa, ja kun tuota aikaa jolloinkin mainitaan, käsitellään koko juttua mitättömänä pikkuseikkana, joka enemmän on ollut mielikuvitusta kuin todellisuutta. Tuon pitkän katumusajan jälkeen voi Emilie Björkstén kernaasti tulla takaisin. Hänelle ollaan ystävällisiä, häntä pyydetään kutsuihin niinkuin ennenkin; ja kun Runeberg kerran kotonaan suutelee häntä jäähyväisiksi, katselee hänen vaimonsa sitä hymyillen – kaikkihan oli vain sellaista joutavanpäiväistä. Senhän tiesi koko maailma.
Mitä tiesikään maailma? Tiesikö se niistä kuumista sanoista, jotka runoilija jälleen vuosia uhitellen hänelle lausui? Tiesikö se niistä »tulisuudelmista», jotka hän painoi Emilien huulilleen sulkiessaan hänet syliinsä, tuhansia kertoja hokien sanoja: »Armaani! Armaani!» Kuuliko se sitä värisevää hellyyttä hänen äänessään, kun Emilie matkusti pois rankkasateessa, ja tukahdettu huudahdus »Lapsi raukkani!» pääsi hänen huuliltaan? Näkikö se hänen työntyvän jalan talviseen lumipyryyn nähdäkseen Emilien ajavan ohitse ja vielä kerran saadakseen sanoa hänelle jäähyväiset yksinäisellä maantiellä? Oliko se mukana silloin, kun hän antoi hänelle pienen piirroksen Runebergin tuvasta Kokkolassa ja sanoi hänelle: »Täällä sinä saat asua sitten kun minä olen kuollut ja sydämeni on kylmennyt. Se on oleva leskiasuntosi?» Kuuliko se Runebergin synnintunnustusta: »Minä en voi olla vähääkään harras Jumalan huoneessa, silloin kun sinä olet siellä. Minä ajattelen vain sinua!» Ei, maailma kaikkine viisauksineen ei tietänyt mitään kaikesta tästä, sillä näyttihän kaikki ulospäin niin »tavalliselta».