Sen väkevän onnentunteen valtaamana, jollaista jokaisen suuren runoilijan täytyy tuntea kuolemattomia mestariteoksia luodessaan, oli Runeberg ollut yhtä vähän riippuvainen hänen kuin kenenkään muunkaan jokahetkisestä läsnäolosta. Mutta nyt kun Emilie taas risti hänen tiensä, heräsi hänen entinen hehkunsa eloon tulisempana kuin ennen, ja hän halusi jälleen aina pitää hänet vierellään. Hän liikkui yhä harvemmin ulkona seuroissa, mutta kotona hänen luonansa piti Emilien olla muiden mukana. Hän pyysi tätä tulemaan. Emilie ei tahtonut. Hän oli mustasukkainen hänen kuuluisuudelleen, niille kunnianosoituksille, joita tulvi hänelle joka taholta, ihmisille, jotka kiistelivät hänen seurastaan, sille ihailulle, jota naiset hänelle suitsuttivat. Hän sanoi sen runoilijalle. Mutta tämä nauroi ja sanoi: »Sinä olet hassu!» ja pyysi ja pyysi – ja niin hän sitten tuli.
Jonkinlainen häveliäisyys, joka kielsi häntä ottamasta vastaan vieraanvaraisuutta »siltä naiselta, jota hän niin syvästi oli loukannut», teki hänet alussa epäröiväksi. Mutta vähitellen hänen onnistui voittaa takaisin tämän entiset ystävälliset tunteet, ja hänestä tuli piankin molemmille mieluisa vieras. Tietäen varmaan omistavansa puolisonsa syvän kiintymyksen lähestyi Fredrika Runeberg ilman mitään pikkumaista kaunaa Emilie Björksténiä, jonka lämmintä, sydämellistä olemusta hän piti yhtä suuressa arvossa kuin hänen innostustaan kirjoihin ja runouteen. Siinä eristäytymistilassa, siinä »henkisessä nälässä», missä runoilijan kirjailijapuoliso melkein täydellisen kuuroutensa vuoksi eli keskellä tätä ajatusten kotia, tuotti hänelle iloa saada tuolle aina asiasta innostuneelle Emilielle lukea julkaisemattomia novellejaan, halukas kun hän oli kuulemaan, mitä tämä niistä piti, ja kun he olivat erossa, kirjoitti Fredrika Runeberg hänelle pitkiä, harvinaisen tuttavallisia kirjeitä. Emilie Björkstén nimittää häntä »enkeliksi, jonka hyvyyttä ja jalomielisyyttä minä en milloinkaan ole unohtava». Ja kun hän taas näkee hänen miehensä hehkuvan tunteen, sanoo hän itselleen: »Enhän kuitenkaan riistä mitään häneltä [rva R:lta]. Hänellä on kaikki.» Ja hän toteaa, että Runeberg on »onnellinen kodissaan, onnellisempi kuin ennen».
Kuitenkin vaivaa häntä tämän suhteen kaksinaisuus. Sillä Runeberg, suhtautuen koko yli-ihmisen halveksinnalla profanum vulgus’iin, ei enää vähääkään välittänyt joukkojen tuomiosta. Päivän juorut eivät yltäneet hänen korkeuteensa, ja kunhan hän vain ei pannut Emilietä alttiiksi panettelulle ja tuskalle, oli hänelle täysin yhdentekevää, mitä mieltä ihmiset olivat ja mitä he ajattelivat. Hän otti Emilien väkevien siipiensä suojaan. Heidän »ystävyytensä» muuttui niin sanoaksemme viralliseksi, ja Runebergin kunnioitusta herättävä arvovalta esti kaikkia yrittämästä tutkistella, mitä mahdollisesti oli kätkettynä sen pohjalle. Sen tiesivät ainoastaan Runeberg ja Emilie Björkstén. Ainoastaan he molemmat tiesivät, että runoilijan tunnepurkaukset nyt, kun hän näki Emilietä niin harvoin, olivat hurjempia kuin milloinkaan, ja että tämä, joka niin kauan oli saanut olla ilman hänen hellyyttään, jälleen ilolla ja vavistuksella antoi myöten tunteelleen; »sillä», kirjoittaa hän, »minusta tuntui, kuin olisin ollut luotu vain yhtä tarkoitusta varten – nimittäin rakastamaan häntä».
Hän puhuu usein »tuskasta ja intohimosta» runoilijan äänessä näinä aikoina, jolloin he jälleen olivat yhdessä, ja hänenkin tunteensa loimusivat pilvenkorkuisina liekkeinä, joiden heittelehtivä levottomuus karkoittaa kaikki muut ajatukset hänen sielustaan. Hän on rakastunut omaan rakkauteensa, hän hellii sitä, hän erittelee sitä ja nauttii niistä onnen ja kauhun tunteista, mitkä se hänessä herättää.
»Jumalani, miten olet antanut minulle paljon! Miten olet tehnyt minut rikkaaksi, minun Jumalani, mutta samalla niin rauhattomaksi. Mutta itse olen syypää siihen. Minun täytyy saada joku rangaistus!» huudahtaa hän kerrankin erottuaan runoilijasta.
Hän huomaa, että kaikki vaikutelmat hänen elämässään johtuvat Runebergista, ja loppumatonta kehää kiertäen palauttaa hän taas kaikki tähän keskipisteeseen. Hänen tunteensa ei anna hänelle hetkenkään rauhaa. Jokainen vaikutelma synnyttää ajatuksen, ja se ajatus on hän.
»Kun kuulen jostakin kuolemantapauksesta tai sairauskohtauksesta, etenkin Porvoossa», kirjoittaa hän kerran palattuaan maalle, »niin valtaa minut aina sanoin selittämätön tuska ja levottomuus hänestä, hänen terveydestään, hänen elämästään, tuosta kalliista elämästä, jota tahtoisin suojata ja säilyttää omani hinnalla. Kuinka kuumia ja palavia rukouksia olenkaan noina omituisen ahdistuksen hetkinä lähettänyt Jumalalle. Olen rukoillut hänen elämänsä puolesta yhtä suurella hartaudella kuin muut rukoilevat sielunsa autuuden puolesta. Se on ehkä synti, luulen niin, mutta en voi ajatella elämää, kun hän olisi poissa. Olen tutkistellut sisintäni ja kysynyt itseltäni, voisinko myös ilman hänen kiintymystään minuun rukoilla yhtä lämpimästi, ja vastaukseksi tuli: Voisin! Sillä sellainen egoisti en ole. Mutta nyt tulee taas ristiriitaisuus, pelkään minä, kun tunnustan, että tietoisuus siitä, että hän on olemassa, on välttämätön minun olemassaololleni. Puolustuksekseni tahdon kuitenkin esittää, että en milloinkaan ole tahtonut ajatella häntä kylmänä minua kohtaan, vaan ainoastaan ystävänä – pahimmassa tapauksessa, ja silloin en ole epäröinyt rukoilla taivasta varjelemaan häntä. Oi, millaista olisikaan kuvitella, että hän olisi aivan välinpitämätön ja kylmä minua kohtaan ja sentään täysissä voimissa ja terveenä! En oikein tiedä, kuinka kävisi. Mutta sentään tahtoisin rukoilla hänen elämänsä puolesta, maan vuoksi, sen kodin vuoksi, jota vastaan olen niin paljon rikkonut – mutta itse en enää haluaisi häntä nähdä! Tahtoisin hiljaa elellä edelleen surullista elämääni muistellen sitä, mikä on ollut ja mikä on tehnyt sen niin äärettömän rikkaaksi. Huu! tulla vanhaksi ja harmaaksi ja tuntea päivä päivältä vuosien kylmyyden lisääntyvän ja sitten luonnollisestikin nähdä hänen rakkautensa viilentyvän! Olla pakotettu tyytymään pelkkään ystävyyteen, sillä sääliä en tahtoisi kantaa! Raskas tulevaisuus on edessäni, jos ei Herra anna minulle rauhaa ja voimaa.»
Kuinka kaikki hänen käsitteensä ovat muuttuneet perinpohjin tänä kuumehoureisena aikana! Nyt hän pelkää vuosia, kylmyyttä, talvea, joka seuraa tätä polttavankuumaa kesää. Mutta vielä ei ole syytä pelkoon.
»Kun minä toivottelin takaisin itselleni seitsemäntoista vuoden ikää, sanoi hän, että hän ei suinkaan tahtonut sitä, sillä silloin en olisi hänen, vaan niin monen muun. Varmaankin on paras niinkuin on.» Ja hän jatkaa: »Hän saattoi minua kotiin. Vielä kerran kuljimme yhdessä noita polkuja, jotka olivat olleet meidän suruntäyteisen, intohimoisen rakkautemme todistajina! Hän puhui niistä kerroista, jolloin hän eniten oli minua rakastanut. Ah, ne eivät olleet harvat, ne hetket! Ja kun minä nyt katson taapäin menneisiin aikoihin ja muistan ainoastaan nuo ihanat hetket, tuntuu minusta, että elämäni on ollut kultainen unelma.»
Kun Emilie Björkstén tuli Porvooseen marraskuussa 1852, oli Runeberg muuttanut asumaan uuteen kotiinsa. Emilien kaipaus entiseen on niin voimakas, että hän eräänä päivänä lähtee tuohon vanhaan huoneistoon, jossa nyt asui muita. Päiväkirjassaan hän puhuu tästä »voyage sentimental’ista».