»He [Rbgt] olivat muuttaneet vanhasta kodistaan, joka oli minulle niin unohtumaton ja kallis, jossa joka nurkka oli niin täynnä muistoja. Näissä samoissa huoneissa asui nyt muita, tuttaviani, joita myös kävin tervehtimässä verestääkseni muistojani. Katselin niin oudostellen ympärilleni, ja syvä, pohjaton huokaus hiipi esiin ahdistetusta rinnastani. Taaskin seisoin tässä salissa, joka nyt oli niin toisenlainen; pieni punainen sohva, missä se nyt oli? Kuinka monta sielukasta hetkeä olinkaan elänyt hänen kanssaan sen pehmeässä sylissä. Hänen entinen huoneensa oli niin surullisen erilainen, näki, että henki, joka elähdytti kaiken, oli poissa; nuo kirjat, kuolemattoman runoilijan teokset, eivät enää olleet hyllyillä, taulut eivät enää hymyilleet seiniltä – tunsin kaipausta kaikkialla! Mutta tuossa pienessä suloisessa kabinetissa valtasi minut sentään kipein kaihomieli. Sisään astuessani lensi katseeni heti seinälle, jossa Almquistin muotokuva kerran riippui, siinä oli nyt joku muu taulu, en tiedä mikä. Yhdellä kertaa tulvahtivat kaikki meidän rakkautemme muistot sieluni silmien eteen, ja päästäkseni näkemästä muuttunutta ympäristöä peitin molemmin käsin kasvoni; halusin siten säilyttää harhakuvitelman vielä hetkisen. Niin, minusta tuntui siinä tuokiossa, kuin pitäisi hänen astua sisään tuosta ovesta, joka niin usein oli avautunut hänelle. Mutta mitä kannattaa puhua ajoista, jotka ovat menneet! Mitä näissä huoneissa olen kärsinyt ja mitä nauttinut, sitä ei kukaan voi aavistaa, ja välinpitämättömänä en voi milloinkaan, niin kauan kuin hengitän, kulkea niiden läpi.»
Kuukautta myöhemmin on hän Runebergin kanssa Siréneillä ja se tunne, joka lähivuosina niin kokonaan oli kahlitseva hänen sisimmän olemuksensa, on väkevässä väreilyssä sinä iltana. Se on vähää ennen joulu-aattoa. Kolme, neljä tuon nuoren, kauniin rouvan ystävättäristä oli päättänyt istua ylhäällä koko yön joululahjoja ompelemassa. Ja muutamat herrat, niiden joukossa Runeberg ja tuo Porvoossa niin suuresti ihailtu näyttelijä Stjernström, pitivät naisille seuraa. Emilie kirjoittaa siitä:
»Kuinka paljon nuoruudenrohkeutta ja onnea voikaan mahtua sydämeen.» (Andersen.)
»Kello on 10 aamulla, ja olen juuri äsken tullut kotiin Siréneiltä, läpivalvotun yön jälkeen. Se oli niin ihana ja sielukas, niin iloinen ja hauska samalla, että en kertaakaan tuntenut olevani unelias. Tarvitseeko minun sanoa muuta kuin että hän oli siellä. Stjernström ja A-n myötävaikuttivat yön hupaisuuteen, etenkin edellinen, joka oli loistavimmalla tuulellaan. Me uudistimme tuttavuutemme, joka oli alkanut Viipurissa. – Sanon sen, mitä aina olen sanonut: Ainoastaan Porvoossa osataan oikein elää, sillä täällä vallitsee paljon vaivattomampi, vapaampi käytössävy, sielukkaampi seurustelutapa kuin muualla, ainakin pikkukaupungeissa. Ja kuitenkin, mitä olisi kaikki tämä ilman runoilijaa, joka kohottaa ja nostaa ja elävöittää kaiken. Hän oli ensi alussa vähän pahastunut minuun, joka olin luvannut enkä sentään ollut tullut hänen kotiinsa, sillä muuten ei hän anna minulle takaisin laulujani, noita onnellisia pikku lauluja, jotka ovat hänen luonaan! Mutta kuka olisi voinut olla nyreissään kauan! Kaikkialla piti olla iloa ja elämää. Ja taas tuli tuollainen äänetön ja yksinäinen hetki, ja minä join autuutta jälleen! Kuinka kauan mahtaneekaan jatkua näin?»
»Kello oli 3 aamulla, kun herrat hyvästelivät ja lähtivät. Me naiset jäimme kabinettiin joululahjojamme ompelemaan. Tuo pieni kabinetti, minun lempihuoneeni, näytti hauskemmalta kuin milloinkaan; salissa paloi takkavalkea, kaikki huokui viihtyisyyttä. Paljon, sanomattoman paljon tulen kaipaamaan S:ejä, kun he jättävät Porvoon, sillä heidän luonaan olen kuitenkin useimmiten viettänyt sellaisia kultaisia hetkiä, jotka minua mitä suurimmassa määrin viehättävät.»
Muutamia viikkoja myöhemmin, 2 p:nä helmikuuta 1853, huudahtaa hän: »’Glücklich allein ist die Seele die liebt.’ – Tänä iltana kohtasimme taas toisemme. Iankaikkinen Jumala, kuinka kauan tätä on jatkuva? Kuinka kauan olen näin vapiseva ja kärsivä, ja lopuksi kuitenkin aina myöntyvä hänen toivomukseensa, näihin kohtauksiin; ja kuinka voi hetki, joka on niin kukkuroillaan levottomuutta, tuottaa niin suurta onnea? En ymmärrä sitä. Enhän tohdi näyttäytyä sellaisena kuin olen, kun aina saan pelätä vakoilua, ja millaiseksi silloin kohtaloni muuttuisikaan? Luullaan kaiken olevan lopussa – sen ovat nämä pitkät vuodet sentään vaikuttaneet; nyt ollaan huoletta. Hän nuhtelee minua ’turhan pelkoni’ vuoksi, sillä hän ajattelee noina hetkinä minua, ja minä taaskin ihmisten silmiä. Voi, ettei minulla ole enemmän voimaa kieltää!»
Päivät, jotka maalla olivat olleet niin loputtomat ja pitkät, lentävät nyt nopeasti ja vaihtelevina, Emilien tehdessä tiheitä käyntejä Porvooseen, jossa hänen tunteensa joka kerralla saa uutta ravintoa jokapäiväisestä kosketuksesta Runebergiin, joka jälleen on vallannut koko hänen olemuksensa. Näistä päivistä punoutuu kolmesataa kuusikymmentäviisi epätasaisesti loistavaa rengasta käsittävä ketju. Ja niin alkaa uusi vuosi 1854. Eräästä noista monista käynneistä Runebergin luona hän kirjoittaa 8 p:nä toukokuuta samana vuonna:
»Menin siis sinne toisen kerran saadakseni lukea rehtorin puheen. Ei kukaan nähnyt, kun tulin. Äänettömästi ja hiljaa menin salongin läpi ja pysähdyin hetkiseksi makuuhuoneen ovelle. He söivät päivällistä, mutta minä istuuduin levottoman odotuksen vallassa kabinettiin ja selailin Lidnerin teoksia, jotka olivat esillä siellä, tietämättä mitä luin. Kuulin veitsien ja lusikoiden kalisevan; kuulin pikku pojan äänen ja vanhempienkin, kuinka he koroittivat ääntään puhuessaan kuuron äitinsä kanssa. Kuulin tämän äänen ja hänen [R:n] äänensä vain yhden ainoan kerran. Oli niin kummallista olla heitä niin lähellä, ja eräs ajatus, jolle harvoin olen antanut jalansijaa itsessäni, nousi nuolennopeasti rintaani, mutta katosi yhtä nopeasti jälleen. Salonki ja makuuhuone olivat sen kabinetin toisella puolen, jossa istuin. Kuulin heidän työntävän tuolit irti pöydästä ja vedin syvään henkeäni. Hän tuli yksin, seisoi hetkisen salin kynnyksellä, näytti miettivältä ja veti hiljaisen huokauksen. Silloin nousin ja menin muutamia askelia kabinetin ovelle päin, mutta sydämeni löi niin kiivaasti, että en voinut sanoa sanaakaan. Pieni huudahdus pääsi häneltä, kun hän näki minut. En koskaan unohda myöskään, kuinka iloisin kasvonilmein ja nopein askelin hän tuli luokseni. Ja samalla oli kuin olisi aurinko, valo ja taivaan ilo säteillyt sieluuni. ’Sinä! Minä tiesin, että sinä tulisit’, sanoi hän ja sulki minut syliinsä. Ja noina sekoittamattoman autuuden sekunteina katosi minulta maa –. Pyysin häntä hakemaan hänet [rva R:n] ja puheen. ’Ei vielä’, tuumasi hän. Mutta nyt taas muistin itseni, ja hän meni ja toi mukanaan puheen ja puolisonsa. Ja vaikkakin nyttemmin olen vakuutettu siitä, että en riistä mitään häneltä [rva R:lta], niin tuntuu minusta kuitenkin, kuin tahtoisin ikäänkuin langeta tomuun hänen jalkojensa edessä. – Minä sanoin, että olin tullut takaisin, koska hänen miehensä vain sillä ehdolla oli luvannut minulle puheen, ja hän myönsi, että tämä siten oli tahtonut houkutella minua sinne vielä kerran. Hän [rva R.] nauroi sille, sillä hän oli niin tottunut siihen hyväntahtoisuuteen, jota runoilija aina oli osoittanut minulle, ja sitäpaitsi hän tietää niin ehdottoman varmasti, kuinka kallis hän on tälle nyt. Hän [rva R.] oli niin monta kertaa sanonut minulle, kuinka onnelliseksi hän tuntee itsensä nyt; se näkyykin hänestä. Niin, tiesin kyllä, että taivas oli säästänyt hänelle parhaan hänen elämänsä syksyksi.»
»He pyysivät molemmat minua jäämään ja lukemaan (puheen) siellä, mutta minä halusin pois. Sain sen siten mukaani sillä ehdolla, että itse toisin sen takaisin.»
Samana vuonna lokakuussa kertoo hän eräästä toisesta käynnistä runoilijan kodissa. Silloin hän ei luullut saavansa nähdä häntä.