»Minulle oli kerrottu, että hän oli metsästysretkellä, jonne hänet oli kutsuttu, ja minä surunvoittoisin tuntein häntä ajatellen lähdin ulos kävelemään L:n kanssa. Me kuljimme hänen kotinsa ohitse. Me puhuimme noista hänen uusista virsistään, jotka ovat niin äärettömän kauniita ja joiden kanssa hän paraillaan niin uutterasti askartelee, ja minä lupasin pyytää jäljennöksen eräästä. Me kävelimme kappaleen matkaa ja käännyimme taas takaisin, sillä tuntui kylmältä, enkä minä ollut laisinkaan terve. Kuka tulikaan meitä vastaan, jos ei juuri hän, jonka minä luulin olevan kaukana! Mutta minä en punastunut, en kalvennut, tunsin itseni vain iloiseksi ja hämmästyneeksi. Hänen metsästysretkestään ei ollut tullut mitään tänään. Kiitos olkoon minun onnellisen tähteni! Hän pyysi minua niin hartaasti viettämään iltaa heillä sekä pyysi L:ää mukaan. Minä epäröin, mutta seurasin häntä. Minä näin, että hän niin mielellään tahtoi minua sinne. Minä elvyin taas hetkeksi. – Oi, minä tiedän, että teen niin pahoin, mutta olen liian heikko tekemään toisin. Minusta tuntuu, että minulla nyttemmin on niin vähän maailmassa, että olen tullut niin köyhäksi, minä, joka ennen olin niin rikas, joten en henno työntää pois pienintäkään iloa, vähäisintäkään murusta.»
»Istuin hänen kirjoituspöytänsä ääressä nuo ihanat virret edessäni, mutta en ehtinyt lukea niitä. Jäljensin vain yhden, jonka ylhäinen kauneus erikoisesti vaikutti minuun. Mutta rinnassani tuntuva vaiva, joka aina päivisin oli lievempi, yltyi pahimmilleen. En voinut kestää kauemmin edes hänen lähellään. Sanoin, että olin sairas, ja otin jäähyväiset lähteäkseni.»
Joulun 1855 vietti Emilie Björkstén Porvoon piispan luona. Vähän aikaisemmin oleskeli hän jonkun aikaa Kiialassa ja matkusti sieltä kaupunkiin nähdäkseen draamallisen esityksen Kuningas Fjalarista, josta tilaisuudesta myös Fredrika Runeberg puhuu kirjeissään. Emilie kertoo päiväkirjassaan vaikutelmistaan, jotka näyttävät herättäneen suurta paheksumista niiden joukossa, jotka olivat järjestäneet juhlan. Annamme hänen itsensä puhua:
»Oleskellessani siellä [Kiialassa] näin Rbgn ihanan teoksen Kuningas Fjalarin esitettävän näytelmänä, s. o. pari laulua siitä. Mutta olisi ollut parempi, jos en ollenkaan olisi nähnyt sitä. Arvostelu saa ja sen täytyykin tässä suhteessa olla ankara, sillä kyllä oli uskallettua ja ylenmäärin rohkea yritys edes koettaa ilmentää Oihonnan kuvaa sekä moniaita muita Fjalar-runoelman ihanteellisia hahmoja, sitä suuremmalla syyllä, kun niihin liittyi toiminta ja lausunto, jotka minun mielestäni ja usean muunkin – epäonnistuivat. Ensimmäinen näkövaikutelma Oihonnasta oli kuitenkin kaunis, kun hän keveässä puvussaan ja valkein metsäruususeppelein koristettuna leijaili »luolan viileydessä» ja samoin Gallin (Lorenzo Runeberg) ensimmäinen esiintyminen. Jos se olisi supistunut edes pelkkiin kuvaelmiin, niin se olisi vielä mennyt mukiin, mutta kyllä kaikki illusioni sitten oli tipotiessään, vaikkakin näyttelijät tietenkin panivat aivan kaikkein parastaan. He olivat odottaneet minun joutuvan ihastuksiini, he olivat paljon ajatelleet minua, sanoivat he sitten, mutta minä en tuntenut vähintäkään tuota omituista väristystä, jonka muuten saan kaikesta kauniista, ja siksi tiedän varmaan, että se ei ollut onnistunutta; minun tunteeni sanoi sen minulle. Jos minä yksin olisin ollut sitä mieltä, niin olisin vaiennut, mutta kun monet muutkin, ja sellaiset henkilöt, joilla on arvostelukykyä, tunsivat niin ja saivat siitä aivan saman vaikutelman, en minuuttiakaan empinyt lausua ilmi ajatustani, kun minulta näytännön jälkeen niin monelta taholta kysyttiin, mitä minä pidin. Ne, jotka olivat kaiken järjestäneet, näyttivät niin tyytyväisiltä aikaansaannokseensa, joten minun vastaukseni sitten ’oli kuin kylmää vettä heidän niskaansa’, sanoivat he. Ne olivat Sofi N., Anna R., Mimmi ja lopuksi runoilijan puoliso. Minä en voinut pakottaa itseäni näyttelemään iloisuutta, jota en tuntenut, ja sen he panivat pahakseen. Rbg itse kysyi minulta heti, mitä minä pidin. ’Olisi ollut parempi, jos he eivät olisi ollenkaan sitä esittäneet’, oli minun vastaukseni. Mutta hän tuumi, että se meni niin hyvin kuin se saattoi mennä, ja että hän ei voinut kieltää heitä, kun he olivat nähneet niin paljon vaivaa. Mutta sydämessään oli hän varmasti samaa mieltä kuin Alexandra Edelfelt, minä ja moni muu, etenkin herrat, sen huomasin niin monesta seikasta ja siitäkin, että hän kaiken tuon selkkauksen jälkeen sitten tuli minua kohtaan vieläkin sydämellisemmäksi kuin ennen.»
»Me luimme ääneen Kuningas Fjalaria saman päivän aamupuolella Kiialassa. Sitä luettiin yksinkertaisesti ja lämpimästi, sillä sen runoelman yksinkertainen ja ylevä kauneus ei siedä mitään korulausuntoa, ja silloin, silloin jouduimme kaikki haltioihimme ja tunsimme tuon salaperäisen väristyksen, joka on kaiken kauniin pettämättömin merkki. Ehkä olisi ollut parempi, jos emme olisi lukeneet sitä ennen, niin sanoi Fredrika Rbg, ja niin minäkin nyt ajattelen. Kuitenkin oli joku sanonut, että tyytymättömyyteni syyt olivat olleet vähemmän kauniit, ja kertonut hänelle, että se oli johtunut jonkinlaisesta kateudesta kaunista Z:tä kohtaan, joka esitti Oihonnaa, koska minä muka pelkäsin, että Rbg niin ihastuisi häneen, että unohtaisi minut, mielettömin päähänjuohtuma maailmassa, mutta joka kuitenkin sekä harmitti että vaivasi minua. Hän [rva R.] oli siihen vastannut: ’Sitä en lainkaan usko, se on ainoastaan jonkinlaista harrasta kunnioitusta Kuningas Fjalaria kohtaan’, joskin hän joka tapauksessa piti sitä vähän lapsekkaana. – Entä hän itse? Minä kerroin siitä sitten hänelle. Hän vain hymyili ja sanoi, ettei hän koskaan olisi voinut uskoa mitään sellaista ja että kyllähän minä hänet tunsin. Ja minä tunnenkin hänet niin hyvin, ettei mikään aika, ei mitkään vaiheet, ei kukaan, ei kukaan, kuinka kaunis hän olleekin, nyttemmin enää voi järkyttää hänen monivuotista kiintymystään minuun ja että ei kukaan voi ottaa minun paikkaani hänen sydämessään. Kuitenkin on kaikki hyvä, mikä on tapahtunut, enkä kadu hetkeäkään sitä, mitä olen sanonut, vaikkakin O:n perheen kuvaus on tuntunut minulle raskaalta. Rauha on joka tapauksessa nyt palautunut kaikkiin noihin kuohuviin mieliin, ja kaikki on hyvin taas – sentään voisin täyttää kokonaisia arkkeja tämän eriskummaisen ajan kuvauksilla. Mutta jääköön nyt sikseen. Ei jaksa kuitenkaan kertoa kaikkea –»
»Toisena joulupäivänä oli kaupungissa tanssiaiset, mutta minä en mennyt sinne, vaan sensijaan Rbg:lle, jonne olin luvannut hänelle tulla. Se oli kaunis ja hiljainen ilta, samantapainen kuin ne monet, joista ennen siellä olin nauttinut, mutta tuskin ainoatakaan hetkeä saimme olla itseksemme. Häntä se kiusasi, mutta ei minua. Kun minä vihdoin klo puoli 11 lähdin sieltä, saattoi hän minua portaille. – Hän pyysi minua jälleen kohtaamaan itseään seuraavana päivänä eräässä noista entisistä paikoista, mutta minä en voinut, en tahtonut luvata. Ja milloin nyt näenkään hänet taas?»
Paitsi virsiä oli Runebergilla nyt tekeillä toinen osa Vänrikki Stoolin tarinoita. Emilie Björkstén oli yksi niistä, jotka useimmiten ensimmäiseksi saivat kuulla hänen itsensä lukevan niitä. Sinä päivänä, jolloin hän on kirjoittanut Porilaisten marssin, hän antaa Emilien hiljaa laulaa säveltä ja istuu itse hänen vieressään ja koettaa saada sanoja sopimaan marssin epätasaiseen poljentoon. Eräällä toisella kerralla on hänellä useampia uusia runoja hänelle näytettävänä. Emilie puhuu ihastuneesti tästä illasta tuossa pienessä kabinetissa salongin vieressä, 8 p:nä maaliskuuta 1857:
»Hän luki ylevän kauniin runoelmansa Veljekset sekä Hans Munterin ja tuon pienen suloisen Sotilaspojan, jota ei voi kuunnella heltymättä ja johon hän itse on tehnyt sävelen. Sydämeni tykytti ihailusta kuuluvasti, ja minä ajattelin, kuinka ylpeä maamme sentään mahtaa olla saadessaan sanoa tuota suurta runolaulajaa omakseen. Sillä niin kuin hän laulaa, ei laula kukaan muu, kenties koreasanaisemmin ja loisteliaammin, mutta ei koskaan niin kaikessa yksinkertaisuudessaan suurenmoisesti ja ihanasti. Hän pyysi minulta palkintoa ’siinä tapauksessa, että pitäisin hänen lauluistaan’. Ja minä annoin mitä ikänä hän vain halusi minulta.»
Sen väkevän tunnekuohunnan jälkeen, jonka tuota pitkää keskeytystä seuraavan yhdessäolon ensi ajat toivat mukanaan, oli Emilie Björksténin mielentila jonkun aikaa verrattain rauhainen. Hän oli taistellut omaa onneaan vastaan enemmän tai vähemmän voimakkaasti, niittäen voittoja ja tappioita. Hän voi ajatella Runebergia ilman sydämentykytystä. Hän sanoo sen. Hän tuntee sen. Ei vain silloin, kun hän on kaukana hänestä, vaan myös hänen lähellään. Hän puhuu siitä hänelle. Runoilija tarttuu hänen käteensä ja tunnustelee hänen valtimoaan. Se lyö hiljaa ja tasaisesti, ja huoaten päästää hän käden irti. Hän ei tahdo, että Emilie tuntisi itsensä rauhalliseksi.
»Oi, te miehet», huudahtaa Emilie, »miksi nainen on niin toisenlainen kuin te!»